-mainosyhteistyö-

Te kaikki tiedätte jo, että kengät ovat suuri intohimoni ja uusia pareja ilmestyy eteiseeni usein. Ihana kenkäpari voi pahimmillaan sumentaa järkeni täysin ja silloin kaikki järjellinen ajattelu koskien jo omistamiani kenties samankaltaisia kenkiä tai vaikkapa pankkitilin saldoa saattaa muuttua täysin mahdottomaksi.

Olen ihastellut Minna Parikan Bugs- pupuballeriinoja jo siitä saakka, kun ne ensi kerran näin. Iinan luona niitä tarkasteltuani ihastus vain syveni ja Parikan liikkeessä pupuja sovitettuani tiesin, että tulisin rakastamaan noita kenkiä estoitta. Ilokseni muistin, että Spartoon valikoimiin kuuluu tätä nykyä myös Minna Parikka  ja päätinkin käyttää tämän hetkiset lahjakorttini noihin pitkäkorvaisiin veijareihin ja tilata ne jo heti seuraavana päivänä. Maksettavaa ei olisi itselle jäänyt kuin 15 €.

En kuitenkaan ole saanut klikkailtua tilaustani loppuun saakka, sillä nyt mieleni päälle iski puolestaan sellainen “ongelma”, että aloin harkita kenkähankintaa ihan normaaliakin tarkemmin ja vakavammin. Aloin nimittäin miettiä missä kulkee oma kipurajani hintojen suhteen. Onko fiksua maksaa balleriinoista yli 200 €? Ja mietin tätä siitäkin huolimatta, että saisin maksettua ne lähes kokonaan blogiyhteistyöstä saamillani lahjakorteilla.

Olen aina ollut melkoinen alennushai ja maltankin usein mieleni täyshintaisten himotusten kohdalla odotellen mahdollisia alennusmyyntejä tai useiden nettikauppojen toisinaan tarjoamia alekoodeja. 100 euroa on mielestäni ihan normi hinta ballerinoista tai korkokengistä. Talvisaappaat voivat tietenkin maksaa enemmänkin. Laukkujen kohdalla kallein ostokseni on maksanut n. 250 €, mutta se vaati jo kuukausien harkinnan ja sammumattoman rakkauden yhdistettynä laukun hyvään materiaaliin ja ajattomaan malliin.

Pysyn useimmiten vaate-, kenkä- ja laukkuostoksissani omalla hintamukavuusalueellani ja tyrmään satojen eurojen hintaiset ihanuudet (hinnan puolesta kamaluudet) heti hintalapun nähtyäni enkä ala pahemmin edes haaveilemaan. En edes sellaisessa harvinaisessa tilanteessa, että minulla jostakin syystä sattuisi olemaan varaa tuollaiseen ostokseen.

Olen kuitenkin viime aikoina huomannut yhden hieman pelottavan asian. Esimerkiksi blogeja lukemalla ja niistä kanssasisarien ostoksia bongailemalla ymmärrys hinnoista hämärtyy. Samoin käy, kun selailee kaverin kanssa ihan vaan huvin vuoksi kalliita merkkituotteita myyvän nettikaupan jumalaisen näköisiä asusteita kuola suupielestä valuen ja ihastuneiden huokausten täyttäessä ilman. Kun on nähnyt kaverin käsivarrella tonnin laukun tai ihastunut kahdeksansadan kenkiin, alkaakin joku kolmesataa tuntua harhauttavasti hyvin edulliselta. Ja se on pelottavaa harhaisuutta se.

Tässä minä siis tuijottelen noita pupuja ja mietin kuinka kauniilta ne näyttäisivät hameen ja paljaiden nilkkojen kaverina. Minä haluaisin ehdottomasti antaa pupuille nimet. Juttelisin niille ja silittelisin niitä niin kuin lemmikkipupuja silitellään. Mutta minä pohdin asiaa vielä ihan pienen hetken. En siksi, että minun pitäisi enää sekuntiakaan pohtia pidänkö noista kengistä aivan valtavasti. En myöskään ole sitä mieltä, että parisataa olisi liian suuri hinta suomalaisen suunnittelijan persoonallisista ja laadukkaista kengistä. Mutta minä haluan käyttää vielä hetken aikaa sen asian miettimiseen, että mikä on se hinta jonka juuri minun kenkäni saavat enimmillään maksaa. Ja mitkä ovat ne syyt joilla itselleen asettamista rajoista voi poiketa. (Esimerkiksi se, että johonkin ne lahjakortit on käytettävä, on varmaankin sopiva syy)

Onko teillä jotain selkeitä “kipurajoja” vaikkapa juuri kenkien tai laukkujen hintojen suhteen? Vai onko tilin saldo ainoa rajoitava tekijä? Olisitko siis valmis maksamaan lähes millaisia summia tahansa jos vain olisi rahaa vai koetko, että vaikkapa 2000 € laukusta on liikaa olipa siihen varaa tai ei?

Ihana aurinkoinen ilma! Viime viikonloppuna jouduttiin siirtämään yksi hääkuvaus sateen vuoksi studioon, mutta tänään pääsi vihdoin tekemään kesäkauden ekan miljööhääkuvauksen ja varsin mukavassa säässä. Tarkeni hyvin työskennellä t-paidalla, joten nyt iho tuoksuu auringolle. Pitänee alkaa kaivelemaan kaikki kesäsandaalitkin jo kaapin perukoilta, sillä niitä vois pian jo alkaa käyttämään!

Nyt nähtävät kuvat ei kuitenkaan ole tältä päivältä, vaan reilun viikon takaa Helsingistä päivältä jolloin puut olivat vielä paljaat, mutta kesän tulon saattoi jo haistaa. Ihan pelkällä t-paidalla ei vielä uskaltanut lähteä liikenteeseen, mutta aurinko lämmitti hetkittäin todella lupaavasti. Seurana ja valokuvaajana oli maailman paras Iina, jonka luokse pääsen ilokseni jälleen ylihuomenna.

Oranssia, valkoista, värikkäitä raitoja! Ja vain yhden vaatekappaleen verran mustaa. Olen kulkenut ainakin puolikkaan sateenkaaren mittaisen matkan vaikkapa NÄISTÄ AJOISTA. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia. Huono ehkä siinä mielessä, että kaupoista löytyy nyt paljon enemmän vaatteita joita himoita ja haluta kuin silloin, kun kaikki oli pelkkää mustaa.

Mietin sitäkin, että korreloikohan tuo väriasia jollain tavalla myös mielialani kanssa, sillä fiilis on ollut parin viime vuoden aikana nousujohteinen. Ehkä hieman hitaasti kiipeävä, mutta on kuitenkin menty selvästi valoa kohti. Olen alkanut päästä irti siitä tahmeimmasta suosta, jossa tarvoin muutaman vuoden sairauksien kanssa tapellessani ja vielä pitkään niiden jälkeenkin. Pelko oli aina läsnä ja mieli ahdistunut. Hyvätkin asiat menivät ohi ikään kuin huomaamatta, kun päässä pyöri yksi ja sama stressin ja pahan mielen kakofonia.

Nyt kun katson aikaa taaksepäin, niin huomaan, että vaikka edelleen olen välillä melkoinen stressipeikko, niin siinä missä aiemmin moniin vuosilukuihin leimautui huonoja juttuja, niin esimerkiksi viimeisen vuoden ajalta muistan hirveästi kaikkia ihania, hyviä ja huikeita tapahtumia ja asioita.

farkut-Lindex Generous (saatu), t-paita-Cubus, pellavajakku – Soft Grey, Ellos, laukku – Topshop, kengät -Vans

Toki se olisi ihan turhan suoraviivaista keittiöpsykologiaa, jos vertaisi vaatekaapin väriskaalaa päänsisäisiin sävyihin, mutta kyllä näillä jotain yhteistä siltikin on. Olen oppinut ottamaan hieman rennommin ja uskomaan myös hyvien asioiden mahdollisuuteen (melkoisella varauksella edelleen, mutta uskon silti). Samalla olen relannut myös tällaisten pintapuolisempien asioiden kuin vaatteiden suhteen. Ehkä mä sen vuoksi olen uskaltautunut laajentamaan skaalaani myös värien suhteen.

Hyviä muutoksia on siis elämässä tapahtunut ja mä toivon niiden jatkuvan.

Niitä kivoja muutoksia on tapahtunut myös mun kenkäkaapissa tänä keväänä. Olen nimittäin löytänyt uuden nimen suosikki kenkämerkkieni listalle ja se on Vans! Vielä pari kuukautta sitten en omistanut ainuttakaan paria kyseisen merkin kenkiä, mutta nyt multa löytyy noita huikeita tpssuja jo neljä paria ja siitä on kiittäminen naapuritontin Nataa, joka on aiheesta kiitettävästi blogissaan saarnannut.

Kuvissa näkyvät kirjavat upeudet löytyivätkin Natan kirppispöydästä maaliskuussa ja saivat minut suunniltaan ilosta. Olin nimittäin etsiskellyt juuri kyseisiä kenkiä jo edelliskesästä saakka nähtyäni ne yhdellä tytöllä ratikassa, mutta omaa kokoani ei enää löytynyt mistään. Ja sitten tuli Nata kirppiskamoineen ja yllätti iloisesti. Hiphei! Olen käyttänyt noita tossuja jo ihan hurjasti. Olen kulkenut itse asiassa viimeisen kuukauden ajan 80 % ajasta Vanseissa. Mun täytyy esitellä mun vaatimaton kokoelmani täälläkin!

Nyt täytyy kiitää.. mua tullaan noutamaan kesän ensimmäiseen grillaus sessioon anopin kesäasunnolle. Shortsit jalkaan ja arskat päähän. Illalla sitten viisukatsomoa! Ihanaa lauantaita kaikille!

Vauvauutisia. Niitä on todellakin viime aikoina kuulunut suunnasta jos toisestakin. Ihmiset ympärilläni ovat alkaneet lisääntyä sellaisissa määrin, että se on alkanut aiheuttaa minussakin tuntemuksia. Mutta ei, ne tuntemukset ei ole mitään viisareiden raksutusta. En löydä itsestäni minkäänmoista lisääntymisviettiä.

Vauvakuumeilun sijaan mulla on lähtölämpöilyä. Tekisi mieli lähteä. En vaan tiedä, että mihin. Mutta johonkin eteenpäin. Uuteen kaupunkiin, uuteen työhön, uusiin haasteisiin, uuteen maahan, opiskelemaan uutta. Mitä vaan, jotta elämä tuntuisi taas menevän jollakin tavalla eteenpäin.

Olen asunut koko aikuisikäni täällä Porissa, jo lähes 12 vuotta. Olen tehnyt nykyistä työtäni jo yli viisi vuotta. Sekä kaupunki, että ammatti hiipivät elämääni vähän siten, että “no mennään nyt tuosta ovesta, kun sattui ekana aukeaman” sen sijaan, että olisin miettinyt mitä todella haluan ja kenties nykinyt niitä muitakin ovia.

Nyt sitten 31-vuotiaana mä kieltäydyn katumasta mitään tekemiäni tekemisiäni, mutta mietin silti, että jos nyt valitsisin, niin jotain saattaisin tehdä toisin. Lähinnä ehkä mietin opiskelujani, että nyt en enää valitsisi samoin.

Olen siis nyt sellaisessa elämänvaiheessa, jossa olen alkanut miettiä, että mitä mä oikeasti elämältäni haluaisin. Vielä se ei ole oikein selvinnyt. Mutta sekin tietenkin auttaa, jos oppii tunnistamaan asioita joita ei halua. Kaipa tämä nyt on sitten se kolmenkympin kriisi. Jotakuinkin kymmenisen vuotta jonkinmoista aikuiselämäksi luettavaa takana, niin johan se onkin hyvä välitarkastuksen paikka.

Tätä kolmenkympin kurssin tarkastusta tässä jo jonkin aikaa tehtyäni olen nyt tullut ainakin siihen tulokseen, että jätän toistaiseksi sen lisääntymisen muiden hoidettavaksi. En ole halukas ottamaan pientä ihmisen taimea vastuulleni. Tässä isossa itsessänikin on ihan riittävästi.

Samalla kuitenkin päässä pyörii myös kaiken faktatiedon aiheuttama ahdistus. Naisen hedelmällisyys laskee jne.. Ja etenkin, kun omalla kohdalla on mitä luultavimmin se tilanne, että mukuloita on sitten todennäköisesti puuhattava isommalla porukalla kuin vaan miehen kanssa kahden kesken.

Tympiikin miettiä, että sitä pitäisi tässä muutaman vuoden sisään alkaa arvailemaan josko sitä haluaisi lapsia koskaan ikinä ja jos vastaus on, että ehkä kenties, niin sitten niitä on kenties mentävä “tilaamaan” lääkäriltä ja sekin voi olla turhaa.

Niinpä. Isoja asioita. Isoja asioita joiden ajatteleminenkin saa pahantuuliseksi. Ympärillä vauvoja pullauttelevat ihmiset saa mut väkisinkin muistamaan sen, että aikaa ei ole loputtomasti. Päivät, viikot ja vuodet vierii ja mä en tiedä mitä tehdä.Muutoksia kuitenkin kaipaan.

Olen kaikkien äideiksi ja isiksi tulleiden ystävieni puolesta onnellinen, kun näen heidän olevan onnellisia. Mutta samaan aikaan haluan itse vaan ottaa etäisyyttä, unohtaa ahdistavat mietteeni ja ottaa selvää mitkä voisivat olla oman elämäni seuraavat eteenpäin vievät askeleet.

Aika henk. koht. stooria tällä kertaa ja mietinkin kannattaako tästä aiheesta kirjoittaa tänne blogiin. Mutta toisaalta mä tiedän, että mä en suinkaan ole ainoa samojen mietteiden kanssa painiva. Ei tämä ehkä olekaan niin henkilökohtaista ja yksityistä, vaan yleisempää kuin ajattelisikaan. Ei kai ne elämän suuret suuntaviivat ole monelle muullekaan kovin selvät? Eihän?

Postailin helmikuussa hieman making of -otoksia Iltalehden Ilonan jutun kuvauksista. Nyt kun tuo maaliskuun ajan myynnissä ollut Ilonan erikoisnumero on jo poistunut lehtihyllyistä, on varmaan hyvä aika laittaa näitä Harri Joensuun ottamia kuvia tänne blogiinkin. Täytyy sanoa, että koskaan aiemmin en ole ollut yhtä tyytyväinen lehdessä julkaistuihin kuviin itsestäni kuin nyt. Eli hirmuisesti kiitoksia vielä kerran Harrille!

En haastatteluun suostuessani tiennyt, että juttu tulee Ilonan Minun tarinani -nimiselle vakiopalstalle. Olinkin sitten hieman hämmentynyt, kun asian haastattelutilanteessa kuulin, sillä tekivät minusta juurikin samaiselle palstalle jutun vajaat pari vuotta sitten. Teemakin oli sama: “ylipainoinen nainen joka kokee oikeudekseen pukeutua niin kuin haluaa ja kieltäytyy häpeämästä itseään”. Löydynkö mä ykkösenä kenties jollain google-haulla “itseensä tyytyväinen läski”, kun minut tuollaiseen aina bongaavat. No, eipä asia ollut minun murheeni ja haastattelussa jo olin, niin kiltisti vastailin kysymyksiin.

Jutussa oli siis kyse minun ajatuksistani tyylin, oman vartalon ja itsetunnon suhteen. Menneisyyttä ja nykypäivää. Kertoili millainen pukeutuja olin nuorempana ja mitä tyyli merkitsee minulle nyt.

Molemmat Ilonan jutut ovat mielestäni olleet kivoja ja kaikki mitä niissä olen sanonut pitää ihan paikkaansa. Minua kuitenkin hieman hiertää tuo mediassa yleisestikin ja nyt tässä omallakin kohdalla toistuva lähtökohta, jossa lihava nainen esitetään aina sen saman oletuksen kautta, että “normaali lihava ämmä häpeää itseään, koska lihavuus on vika eikä sovi kauneuskäsitykseemme. Siksipä tämä jutussa esiteltävä yksilö onkin jotenkin erikoislaatuisen rohkea, kun yrittää pitää päänsä pystyssä viastaan huolimatta”. Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Minunkin molemmat jutut on otsikoitu tyyliin “en anna kilojen estää…” , “miksi minun pitäisi hävetä..” tms. Eli jutun kirjoittamisen tausta-asenne on, että kilot on este ja häpeä, mutta tämä nainen kuitenkin vastustaa.

Mitäpä jos tuossakin Ilonan tyyli-numerossa olisi ollut muutama tällainen tavallinen nainen kukin eri kokoinen ja näköinen ja he olisivat jokainen kertoneet ajatuksia oman tyylinsä takaa, mutta ilman sitä koon alleviivausta? Se ei yksinkertaisesti tunnu olevan mahdollista. Tietyn raamin ulkopuolella olevaa naista käsitellään ensisijaisesti koon kautta. Ja häneltä on toki myöskin kysyttävä kysymys, että “haluaisitko laihduttaa?”.

Ja tietenkin lihavan odotetaan sanovan, että “tiedän, että terveyden kannalta olisi parempi, jos onnsituisin pudottamaan kiloja ja nönnönnöö..”. Koska niinhän sitä kuuluu sanoa. Läskillä kuuluu olla koko ajan vähintään ajatustyö tulevan laihdutusurakan suhteen meneillään. Mutta minä mietin, että miksi tällaisen pyllerön pukeutumisesta ei voida puhua ilman kysymystä mahdollisista laihdutushaaveista. Eikö voida erottaa sitä kansanterveydestä huolehtimista ja lentolippujen kilohinnasta keskustelua ihan omakseen ja antaa lihavankin ihmisen yksinkertaisesti nauttia pukeutumisesta ja tyylistä?

Kyllä minä tiedän, että ylipaino on ongelma niin yhteiskunnalle kuin meille monelle yksilöllekin. Mutta koen tärkeäksi, että vaatekoostani ja perseen leveydestäni huolimatta voin puhua mekoista, farkuista, paljettien kimalluksesta ja korkokenkien kopseesta ilman, että sen on aina liityttävä kiloihini.

Haluan tällä pohdinnallani siis peräänkuuluttaa sitä, että olipa koko mikä hyvänsä, ihmisellä on oikeus nauttia pukeutumisesta, etsiä omaa tyyliä, olla pettynyt valikoimiin ja vaatia enemmän. Vaikka haaveissa ja kenties suunnitelmissakin siintäisi se hoikempi tulevaisuus, niin elämä on kuitenkin nyt, just tänään. Ja tänäänkin minä haluan näyttää itseltäni ja pukeutua niin kuin haluan ilman että vaikkapa minihameen paljastavat sääreni koetaan jotenkin erityisen rohkeana tai normeja rikkovana vetona, koska olen lihava.

En osaa ilmaista itseäni kovin hyvin tämän asian suhteen. Tämä ei siis liity varsinaisesti tuohon minusta kirjoitettuun juttuun, vaan enemmänkin siihen lähtökohtaan joka mielessä juttuja kirjoitetaan. Etenkin meitä naisia käsitellään mediassa hyvin paljon koon kautta. Liian lihava, liian laiha. Milloin tähti se ja se on laihtunut hurjasti ja milloin taas hänen uutisoidaan ylpeänä esittelevän uuseja kurvejaan saatuaan vaikkapa viisi kiloa lisää.

Ja sitten tietenkin vielä se mediassa todella isosti esillä oleva asia, että tuntuu kuin suurin uroteko jonka ihminen , etenkin nainen, voi koskaan tehdä, on laihtua. Mikään muu ei herätä yhtä paljon akkainlehtien mielenkiintoa kuin julkkiksen pudonneet kilot. Raxukin on kertonut läskinkarkoituksestaan jo kymmenissä lehdissä.

Totta kai se on hienoa, kun ihminen onnistuu muuttamaan elintapansa terveellisemmiksi ja kertoo voivansa nykyään paremmin kuin ennen. Mutta siinä sitä upeasti hehkuvaa ja nuorentunutta ja energistä ihan uutta ihmistä kehuessa unohdetaan, että kyllä ne painavammatkin vuodet olivat elämää ja se ihminen siellä sisällä on edelleen sama. Itselläni on esimerkiksi sellainen olo, että jos kävisi niin että itse olisin jossain kohtaa elämääni laihempi ja minua tultaisiins en asian vuoksi joku kehumaan, niin samalla se ihminen arvostelee aiempaa minua, ja se aiempi hoikempi on se sama ihminen. Ymmärtääkö kukaan taaskaan mitä selitän?

Yritän siis sanoa, että edelleenkin on tosiasia, että usealla meillä ne kilot heittelee elämän varrella. Toki jotkut onnistuvat pysymään vuodesta toiseen samoissa mitoissa, mutta meillä monilla elämä heittelee ja samassa vartalokin kokee muutoksia. Mutta se vaatekoko on kuitenkin asia joka kertoo hyvin vähän, josko ollenkaan siitä ihmisestä siellä vaatteiden alla. Olisikin siis todella toivottavaa, että osaisimme katsoa toisiamme vatsamakkaroiden ja seitsemän leivän uunin tai sitten kapeaakin kapeamman vyötärön ja täydellisesti muodostuneiden pakaroiden ohitse ja kiinnostua siitä millainen se vastassa oleva ihminen on. Millainen kun tarkoittaa eri asiaa kuin minkä näköinen tai kokoinen.

kuvat: Harri Joensuu

Alunperin ajatukseni oli ihan vain postata nämä Ilonassa olleet kuvat joista tykkäsin aivan valtavasti. Minun mielestäni kuvat ovat onnistuneet ja tavoittavat oikeaa minua. Ne eivät siis esittele sitä kuinka paljon jutussa esiintynyt XL-kokoinen Veera Korhonen oikein vie elintilaa kiloillaan, vaan esittelevät herkästi hymyilevän ja itseensä tyytyväisen naisen, jolla on oma tyyli ja naururyppyjä.Vaikka olisin 30 kiloa hoikempi, haluaisin minussa otetuissa kuvissa edelleen näkyvän juuri nuo samat asiat.

“Mä en todellakaan tarttis enää yhtään luomiväriä.” “En saa entisiäkään käytettyä vaikka sutisin niitä koko naamaani.” “Mulla ei ole mitään järkevää syytä ostaa tätä palettia.”

Kaikista noista pääässäni pyörineistä vastusteluista huolimatta mä kävelin Sokoksen kassalle mukanani ostoslistalla olleen peitevärin lisäksi myös tuo alennuspöydältä löytynyt Chanelin luomiväripaletti. Joskus sitä vaan ei pysty estelemään itseään vaikka kuinka yrittäisi.

Olisin todennäköisesti kyennyt kiertämään tämän 25 € hintaisen ansa ellei lompakossani olisi poltellut yksi S-ryhmän lahjakortti. Tuntui ikäänkuin muka hyväksyttävämmältä ostaa jotain turhaa, mutta ihanaa lahjakortilla kuin ns. oikealla rahalla. Ja koko päiväkin oli ollut tympeä ja fiilis oli aika känkkäränkkä. Niin tuntuihan se nyt “oikeutetulta” vähän lohduttaa itseä jollain kivalla.

Kaupasta pois kävellessä oli vähän huono omatunto. Tunsin itseni hirvittäväksi kerskakuluttajaksi ja rahan tuhlaajaksi. Ihan varmaan jossain pandat kuolee vuokseni. (en yhtään tiedä miten ne pandat liittyi näihin luomiväreihin, mutta tulivatpa vaan mieleen.)

Ostan kenkiä huomattavasti useammin kuin meikkejä. Jostain syystä en kuitenkaan pode tunnon tuskia rapistellessani uuden kenkälaatikon silkkipapereita. En, vaikka tiedän, että tulisin toimeen koko loppu elämäni ostamatta enää yksiäkään kenkiä. Kengät ovat rakkauteni ja paheeni ja niiden kohdalla sivuutan kaiken sisäisen järkipuheeni ja kieltäydyn miettimästä millainen kuluttaja olen.  Mutta nyt tämän meikkipaletin kohdalla yhtäkkiä tulin siihen tulokseen, että ostoskäyttäytymiseni tuhoaa maapallon.

Ehkä panikointini tänään oli pienoista ylireagointia, eikä minun tarvitse rankaista itseäni raipaniskuilla tuon Chanelin vuoksi, mutta sen herättämiä ajatuksia on kyllä hyvä kuunnella paremmin. Voisin ehdottomasti pysähtyä useammin keskustelemaan itseni kanssa ennen kuin vingutan pankkikorttia. Tarvitsenko tätä todella? Onko minulla jo jotain samankaltaista? Jos nyt jätän tämän ostamatta, niin muistanko edes koko himotusta enää huomenna?

Kysymysten lisäksi lupaan tästä lähtien kuunnella myös omia vastauksiani. Opintiellä siis ollaan edelleen ja omista kulutustottumuksista löytyy paljon petrattavaa. Lupaan siis ehdottomasti tehdä enemmän noita mentaaliharjoituksia kauppojen kassajonoissa, mutta lupaan myös käyttää ahkerasti tuota tänään ostamaani, ihanaa palettia.