Mä olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisen kannattaisi aika ajoin käydä uimahallissa. Siellä suihkutiloissa kymmenien muiden naisten keskellä saa aina hyvän muistutuksen siitä, että ei se oma vartalo selluliitteineen, leikkausarpineen ja roikkotisseineen oo yhtään sen kaameempi ja erikoisempi kuin muillakaan. Siellä niitä viuhahtelee vartaloita ihan laidasta laitaan. Hoikkaa, pullukkaa, kiinteetä, löysää ja ihan kaikkea siltä väliltä. Toimii loistavana “synninpäästönä” samalla tavalla, kuin tuo naked truth -hommakin. Oppii sitä armollisuutta itseään kohtaan.

Lauantaina en kuitenkaan vieraillut uimahallissa, mutta samanlaista voimauttavaa fiilistä sain silti kokea. Oltiin nimittäin murun kanssa katsomassa burleskia tuossa ihan lähellä Kulttuurikulmassa. Ja ai että se oli upeeta, mahtavaa ja huikeeta!

Esiintymässä oli sellaiset neljä upeaa naista kuin Olivia Rouge, Cherria Adorable, Gigi Praline ja Pepper Sparkles. Naiset tarjosivat naiskauneutta, kimallusta, glamouria, huumoria, höyhenpuuhkia, tissitasseleita ja hyvää fiilistä. Ja pakko sanoa, että hitsi miten nerokkaasti ne esiintymisasut on suunniteltu siten, että ne saa riisuttua näppärästi pieninä palasina! :D

Puhuin tuossa heti alusta sellaisesta voimauttavasta fiiliksestä ja sitä nämä esitykset tosiaan tarjosivat itselleni ja vessajonossa kuulemani mukaan myös monelle muulle naiselle. Oli upeaa nähdä lavalla eri näköisiä. kokoisia ja ikäisiä naisia. Kaikki yhtäaikaa epätäydellisiä ja siksi niin täydellisiä. Viihdyttämisen ilo paistoi jokaisen kasvoilta ja tasselit pyörivät huimasti kuppikoosta riippumatta.

Kuulin vessajonossa useammankin naisen sanovan kuinka armahtavaa oli nähdä lavalla ns. tavallisia naisia. Niin kuin joku totesikin, että “tuli ihan sellainen olo, että voisikohan sitä ehkä itsekin näyttää noin upealta tuollaisissa hepenissä, jos vaan uskaltautuisi.”

Burleski on kiinnostanut ja kiehtonut itseäni jo piedemmän aikaa ja minua niin himottaisi päästä osallistumaan jollekin kurssille. Syöksyinkin heti keikan jälkeen esiintyjien juttusille ja sainkin vinkin, että Burleski instituutti on se paikka josta kursseja ja työpajoja kannattaa kysellä. Nyt aloinkin miettiä, että mahtaisiko täältä Porin seudulta löytyä sen verran aiheesta kiinnostuneita, että voitaisiin järjestää tännekin päin jokin työpaja? Tuolta burleski instituutin kautta kun tosiaan onnistuu tilata opettaja pitämään workshop haluamalleen ryhmälle. Jos burleskista kiinnostuneita täältä päin löytyy, niin ilmoitelkaa itsestänne!

Olivia Rougen Minni Hiiri -hahmo oli kyllä hillittömän ihana. Ensin se raukka itksekeli merelle lähteneen miehensä perään, mutta sitten meno äityi astetta villimmäksi. :D Ja entäs tuo huikea kimaltava korvapäähine! Ihan käsittämättömän upea! Fiona Timantin käsialaa kuulema. Tahtoo!

Minun iltani ei suinkaan päättynyt heti esityksen jälkeen, vaan päädyin jatkamaa sitä näiden upeien leidien kanssa. Naurettiin ja juotiin skumppaa (kiitoksia Gigi!) aina pilkkuun saakka. Heidän kanssaan keskusteleminen ei ainakaan vähentänyt kiinnostustani tätä huikeaa näyttämötaiteen lajia kohtaan. Oli siis mahtava ilta kaikin puolin, terveiset vaan kaikille ihanille naisille! Mä luulenkin, että mulla menee nyt hankintaan liput Helsinki Burelsque Festivaaleille ensi maaliskuuksi. Merkkasinkin jo kyseisen viikonlopun (1.-2.3.2013) itselleni vapaaksi. Can’t wait!

Ei pettäneet Paula ja Mira tälläkään kertaa. Ne ämmät vaan toimii joka ikinen kerta. Vaikka uusin levy onkin harvinaislaatuisesti sellainen PMMP-levy, että siinä on biisejä jotka skippaan suosiolla yli, kun en jaksa kuunnella, niin livenä meno oli jälleen sellaista, että sekuntiakaan ei tehnyt mieli deletoida.

Vielä joskus vuosia sitten valokuvaus oli harrastukseni. Etsimen läpi tuijottelun muututta työksi ainoa valokuvauksen muoto, joka on säilyttänyt paikkansa rakkaissa harrastuksissani, on keikkakuvaus. Rakastan homman haastavutta ja kymmenien ja kymmenien susiruutujen ruutujen joukosta toisinaan löytyviä helmiä. 99% lavoilta taltioiduista kuvista on suoraan sanottuna puhdasta p***aa, mutta sitä suuremmalla syyllä ne harvinaiset onnistumisen tunteet ovat todella huikeita.

(Huom! Tämä postaus sisältää veloituksetta saadun materian hehkuttelua, eli mainontaa)

Ison järkkärin kanssa täytyy keikoille lähtiessä aina punnita, että jaksaisiko sitä kameraa nyt mukanaan kantaa ja miten ison laukun se vaatii. Sitten kun joskus harvoin päättää keskittyä pelkästään musiikkiin, ja jättää kameran kotiin, taikookin valomies juuri sellaiset valot jotka tekisivät kuvaamisesta mahtavaa ja artisti intoutuu heittämään kärrynpyöriä lavalla. Silloin päänsisäinen sulkija sanoo raks raks raks, ja sielun silmät näkevät kaikki ne upeat ruudut jotka menetin, kun jätin taltiointivälineen kotiin.

Pienikokoisten peilittömien järjestelmäkameroiden myötä onkin avautunut mahdollisuus sulloa pikkuruiseen käsilaukkuun monipuolinen varustus ilman, että hartiat huutavat armoa laukun painosta. Paras kamera on ehdottomasti se, jota jaksaa kuljettaa mukana.

Minulla on ollut nyt reilun vuoden ajan käytössä Olympukselta saamani PEN E-P3, jolla otettuja keikkakuvia on nähtävissä esim. Porispere-postauksessa. Nyt viikon ajan olen puolestaan saanut tutustua Olympuksen uusimpaan malliin PEN E-PL5:een, joka saapuu kauppojen hyllyille ihan lähiviikkoina.    

Eilisen keikan valot olivat sellaista värien sekamelskaa, että värikuvat olivat makuuni liian puuroa. Niinpä otin käyttöön suuresti rakastamani “rakeinen filmi” -nimisen taidesuotimen ja paukuttelin keikkakuvat suosiolla rosoisina mustavalko-otoksina. On hillittömästi tukkomustaa, puhkipalaneita naamoja ja hemmetisti raetta ja kohinaa, mutta juuri niiden ansiosta mimmien hikinen  ja pomppiva punk-energia pääsee loistavasti esille.

Objektiiveista käytössä olivat oma 45 mm 1.8 ja sekä kokeeiluun saamani huikea 75 mm 1.8. Lisäksi mukana oli vielä  pancakeksikin kutsuttu 17 mm 2.8, mutta sille ei melko laajan polttovälinsä vuoksi ollut juurikaan käyttöä. Kamerarunko ja kolme objektiivia mahtuivat kaikki sulassa sovussa lompakon, puhelimen, avainten ja huulipunan kanssa pikkuruiseen olkalaukkuun, josta ei olisi ikinä voinut päällepäin arvata sen syöneen järjestelmäkameran. Ehdottomasti hyvän kameran merkki!

Omasta mustan mekon + punaiset ballerinat sisältäneestä asustani ei ole sen kummemmin kuvaa, mutta lärvi ja tämän kertainen tukkahärpäkeyhdistelmä sentään ikuistuivat hissin peilin kautta kotiin palatessa. Pohjana jälleen Cailapilta saamani Jona-tyllihuivi, johon iskin tällä kertaa runsautta tuomaan laatikoideni pohjalta löytyneen tyllikukkasen. Se ei oma pääkään näytä yhtään niin hervottomalta kuin normaalisti, kun tukkahärpättimelläkin on kunnolla kokoa.

Tuosta uudesta PENistä (E-PL5) tulossa myöhemmin vielä lisää juttua viikonlopun aikana. Samalla pistän jakoon lippuja 2.-4.11.2012 Helsingin messukeskuksessa järjestettävään DigiExpoon, missä tuokin uutuuskamera on ensimmäistä kertaa kuluttajien hypisteltävissä Olympuksen osastolla. Mikäli tapahtuma kiinnostaa, niin pysy kuulolla!

Mä ihailen suunnattomasti ihmisiä joilla on uskallusta ja energiaa toteuttaa hullujakin ideoitaan ja unelmiaan. Koskaan ei voi tietää kuinka älyvapaa idea loppujen lopuksi ottaakin tulta alleen ja lopputuloksena saattaa olla jotain aivan eeppistä.

Juurikin tuollaisesta ennakkoluulottomuudesta ja omiin ideoihin uskomisesta on kyse tällä viikolla kauppoihin ilmestyvässä (tiistaina 9. päivä pitäisi olla kaupoissa) You did what?! -nimisessä ruokakirjassa.

Ja että mitäkö hullua, ennakkoluulotonta ja eeppistä on ruokakirjassa? Niitähän ilmestyy nopeammalla tahdilla kuin laiskat tyypit vaihtaa sukkia. No tässä opuksessa nyt sattuu olemaan sellainen pikkuisen ennalta-arvaamaton tekijä, että kaikki kirjan gourmet-herkut on valmistettu Moccamasterilla. Kyllä, se on se kahvinkeitin. Ja sillä on siis tehty ruokaa, gourmet-sellaista. Luit oikein.

Idean isä, kuopiolainen valokuvaaja Antti Karppinen, ehti pyöritellä ajatusta kahvinkeitin-keittokirjasta useamman vuoden ennen kuin alkoi sitä oikeasti toteuttamaan. Sopivasti sekopäistä, mutta samalla ammattitaitoista tekijäporukkaa löytyi Antin omasta kaveriporukasta ja niinpä pojat pistivät Moccamasterit tulille.

Kirjasta löytyy kuusi kolme ruokalajin menua joiden seasta löytyy mm. sellaisia ruokalajeja kuin ylikypsä porsaankuve, etanat yrttikastikkeessa, tryffeli-perunatortilla, suklaafondant ja ruusuvedessä marinoidut hedelmät. Huh huh. Itse en osaisi valmistaa tuollaisia herkkuja ainakaan liedellä Mahtaisiko Moccamasterilla sujua helpommin?

En itse ole innokas ruoanlaittaja enkä todennäköisesti tule koskaan yrittämään edes kaurapuuron keittämistä kahvinkeittimella, saati sitten että pannussa porisisi valkosuklaamousse. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi innostunut kirjasta jo ensi kertaa siitä kuullessani. Kun joitakin viikkoja sitten pääsin kurkistamaan kirjan painovalmiiseen materiaaliin, en voinut olla hihkumatta riemusta.

You did what?! on täysverinen gourmet ruokakirja, mutta siinä samalla, tai ehkäpä jopa ennen kaikkea, se on hulvaton tarina tuon järjettömältä kuulostavan projektin tekemisestä. Reseptien lisäksi kirjassa on paljon Making of -kuvia ja monta sivua hauskaa luettavaa erilaisten Huom! Obs! Achtung! -huomautusten muodossa.

Tässä maistiaisiksi parit lainaukset teoksesta. Itse ainakin hihittelin kirjan teksteille.

“Suklaa on tunnetusti lempimisen korvike. Pelihenkiset treffikokkailijat jättävät tästä menusta jälkkärin tekemättä ja keksivät pääruoan päälle muuta tekemistä.” (Ruokakirja jossa ehdotetaan jälkiruoaksi paneskelua, ei voi olla ihan huono. :D )

“Cannellonikeksi on kätevää pyöräyttää rullalle esimerkiksi teroituspuikon ympärille. Teroituspuikon puuttuessa saman asian ajavat vasaran kädensija, adventtikynttilä sekä aina kätevä etusormi-keskisormi-yhdistelmä.”

“Olemme itse testanneet ja varmistaneet, että äyriäispastan valmistus onnistuu myös
yhdellä tavallisella kahvinkeittimellä. Lopputuloksesta tulee lähes yhtä herkullinen, mutta valmistusaika pitenee sen verran, että intiimi illallistunnelma latistuu mukavasti seuralaisen kyllästyessä kuoliaaksi. Suosittelemme kädenlämpöisesti investointia kaksipesäiseen kahvimankkaan.”

Veikkaan, että tästä opuksesta voisi hyvinkin tulla tämän syksyn hitti kirjamarkkinoilla. Itse ainakin keksin useammankin tyypin joiden paketista teos voisi jouluna kuoriutua. Eli ainakin osa lahjapulmista siis jo ratkottu.

Ja vaikka tuolla aiemmin sanoinkin, etten itse ole niin kotonani keittiössä, että uskaltautuisin noita ohjeita kokeilemaan, niin aloin nyt sitten kuitenkin miettiä, että pitäisiköhän kuitenkin toivoa Moccamaster joululahjaksi.. Niitä kun saa nykyään vaaleanpunaisinakin! ;)

Lisää You did what -meiningistä voit lukea YDW-nettisivuilta ja Facebook-sivuilta. Niiden takaa löydät mm. kirjan takana olevien hemmojen esittelyt, kirjan trailerivideon ja linkkejä juttuihin joita kirjasta on tehty. Mm. Ilta Sanomien nettisivuilta löytyy video, jossa näkee YDW-keittiömestari Akin Moccamaster-kokkailuja ihan livenä. Suosittelen tsekkaamaan!

Niin.. se Madonnan keikka oli ja meni siis jo viime sunnuntaina, mutten heti tuoreeltaan saanut sanottua siitä mitään. Mutta nyt on kyllä pakko hieman avata sanaista arkkua vaikka kyseessä onkin jo ihan menneen talven lumet.

Olin katsomassa myös Madden Sticky and Sweet kiertueen Suomen keikan kolme vuotta sitten Helsingin Jätkäsaaressa ja kyseinen pop-spektaakkeli oli itselleni valtaisa pettymys. Tympeillä remixauksilla ja autotunehässimisellä sotketut versiot vanhoista biiseistä saivat ihoni kananlihalle ja korvani särkemään, eikä Jätkäsaari keikkapaikkana tarjonnut minkäänlaista visuaalista elämystä, kun ei tällainen keskimittainen ihminen nähnyt edes screeneille.

Tuon harmituksen täyteisen keikan kokeneena minulla ei ollut tälle MDNA -showlle mitään odotuksia, vaan menin sillä asenteella, että pop-rouvalla olisi nyt mahdollisuus yllättää minut iloisesti. En edes ole varma olisinko mennyt koko keikalle ellen olisi saanut lippuja ilmaiseksi Indiedaysin ja Live Nationin kampanjan myötä. No mutta, mites sitten kävikään..

Saavuttiin stadionille n. klo seitsemän aikaan, kun Madden arvioitu aloitusaika oli 20.30. Lavalla yleisöä koitti epätoivoisesti lämmitellä joku rumaan hikinauhaan sonnustautunut DJ, jonka musavalinnat saivat vain joidenkin harvojen katsojien pyllyt heilumaan ja luulen kyllä senkin vähäisen liikehdinnän johtuneen ennemminkin illan viileydestä kuin bilefiiliksestä. Leiriydyttiin siis suosiolla tilavalle kohdalle kenttää ja viihdytettiin seuralaisteni kanssa itseämme mm. ottamalla paljon enemmän tai vähemmän onnistuneita valokuvia. (Nuo Iina ja Jonna ne on etenkin aina yhtä hurmaavia kuvattavia. :D

Asukuviakin ehdittiin toki ottaa tuskastuttavan odottelun lomassa. Olin ihan ehtinyt unohtaa tuon nahkalärpäketakin olemassaolon, mutta onneksi se osui kaapista käteen laukkua pakatessa. Ehtii hyvin nyt syksyksi käyttöön.

Ajan hidas kuluminen ja tietämättömyys siitä, että moneltako se eukko vihdoin nousisi lavalle sai olon tympiintyneeksi ja osalle ehti väsykin tulla. Onneksi minulla on pehmeät reidet, niitä vasten on ystävien mukava nukahtaa.

Ja joko mainitsin, että se kärsivällisyys tosiaan alkoi olla aika koetuksella viimeistään siellä yhdeksän jälkeen. Ja edelleenkään ei mitään infoa siitä, että milloin keikka alkaa ja miksi joudutaan edelleen odottamaan. Alkoi sitten jo aika huono läppä lentämään. Kehiteltiin mm. erilaisia teorioita sille miksei poppimummoa jo lavalla näkynyt.

Vahvin ehdotuksemme myöhästymisen syyksi syitä oli armoton ja akuutti ripuli, joka kenties pidätteli Maddea tuntitolkulla häntä varta vasten paikalle tuodulla wc-pytyllä. Hankalahan se on hypätä verenkiertoakin häiritsevän kireisiin pöksyihin, jos pelkkä pieraiseminenkin pelottaa.

Toinen ehdokas myöhästymisen syyksi oli naamaansa kiristyttäneen tähden poski-implanttien paikoltaan valahtaminen. Siinä on jouduttu ehkä hälyttämään paikalle herra Nordström kesken sunnuntai-illallisen  paikkaamaan ja parsimaan vahingot, jotta M uskaltautuisi lavalle.

No, olipa syy sitten mikä tahansa, niin minä olin viimeistään puoli kymmeneltä niin jumalattoman ärsyyntyt, että haukuin pop-kääkkää melkoisen rumin sanakääntein ja julistin, ettei nainen voisi tehdä lavalla enää mitään sellaista millä hän lunastaisi anteeksiantoni.

Onneksi kaiken turhautuneen odottelun keskelle mahtui myös ilahduttava juttu, kun sekä minun, Iinan, että Jonnan blogien lukijaksi tunnustautunut Milla tuli meitä moikkaamaan. Oli tosi kiva juttutuokio jonka ansiosta sai ainakin hetkeksi ajatukset pois ärtymyksestä. Laitettiin Piia nappailemaan meistä yhteiskuvaakin ja jotta aikaiseksi saatiin  otos, jossa kaikilla on silmät auki ja nassu hymyssä eikä kuvassa näy yhdenkään ohi kulkeneen keski-ikäisen pikeepaitamiehen hanuri, jouduttiin nappaamaan melkoisen monta ruutua.

No meni siitä näköjään meidän ja kameran välistä joku vähän keski-ikäistä nuorempikin tapaus. Ja Jonnahan näköjään kävi sitten heti ihan kuumana. Ja sitten meidän kaikkien piti tietenkin taas välissä nauraa rätkättää.

Mutta saatiinhan sieltä lopulta ihan inhimillinenkin otos aikaiseksi.

Milla muuten vähän “moitti” minua kesän hitaasta postaustahdista, mikä pitää kyllä ihan paikkansa. Mutta puolustuksekseni minun on sanottava, että vaikka kuinka haluaisin roikkua blogin parissa enemmänkin, niin kesä on omassa duunissani kiireisintä sesonkia, joten se vähän haittaa harrastuksia. Mä todellakin odotan aikaa, kun kiivain hääsesonki on ohi ja saa kenties vähän relaillakin välillä.

No mutta. Mitä tapahtuikaan vihdoin joskus kymmenen aikaan, vaivaiset puolitoistatuntia myöhässä? Madde vihdoin saapui lavalle bajamajaa muistuttavassa saarnastuolissa ripittäytyen. Saatuaan syntinsä anteeksi show polkaistiin käyntiin biiseillä Girl Gone Wild, Revolver ja Gang Bang. Ekojen biisien aikana itsessäni ihastusta aiheuttivat lähinnä yläkroppa paljaana lavalla heiluneet miestanssijat. Kun  useimpien artistien keikoilla näkee enimmäksee naistanssijoita asetettavan selkeään seksiobjektin rooliin, oli ilahduttavaa nähdä asetelma välillä toisinkin päin.

Heti alusta saakka kävi selväksi, että shown lavasteet ja asut olivat aivan huippuluokkaisia eikä käsikirjoituksessa ollut jätetty minkäänlaista saumaa virheille tai sattumalle. Myös Madonnan edellistä kiertuetta huomattavasti peittävämmät asut olivat ainakin omasta mielestäni todella mahtavia.

Ensimmäinen muutaman biisin osio oli tunnelmaltaan melko synkkää ja lavalla nähtiinkin mm. mediassa jo moneen kertaan eri maissa ihmeteltyä ja paheksuttua aseiden kanssa heilumista ja murhademonstraatioita. Itse en älyä tuollaista tällaisen shown ollessa kyseessä paheksua, sillä karmeempaa settiä tulee töllöstä joka ilta. Ehkäpä Madonna on jo niin monta vuotta hieronut haaroväliään, että oli tullut siihen tulokseen, että kohahduttaakseen on keksittävä jotain muuta.

Itse ehdin ekan osion aikana olla jo hieman kauhuissani, että koko keikka olisi taas edellisen kerran tapaan täynnä potpureja joissa tutut biisit kuuloistaisivat vain etäisesti itseltään. Jokunen sen kaltainen kokoelma toki kuultiin, mutta keikka onneksi lähti melkoiseen nousukiitoon ja parani edetessään. Omaa mieltäni lämmitti kovasti pätkä, jossa kuultiin mm. sellaiset itselleni kolisevat klassikot kuin Vogue, Human Nature ja erotiikkaa tihkuvana slovariversiona henkäilty Like a Virgin.

Vaikka olinkin jo noiden biisien ja jänteväkroppaisten tanssijamiehien ansiosta unohtanut keikkaa edeltävän kiukkuni ja alkukeikan epäröinnin, niin lopullisesti Madonna sai minulta syntinsä anteeksi vasta toiseksi viimeisellä biisillä. Mutta se olikin sitten sen luokan tapaus, että unohdin kuningattaresta koskaan pahaa puhuneenikaan. Like A Prayer kajahti gospelkuoron kera niin komeasti ja ihanasti alkuperäisen version oloisesti, että melkein pukkasi tippaa silmäkulmaan.

Jaa miksikö Madden Like A prayer niin liikutti? No kun se oli juuri se hetki, jota oli varmaan 25 vuotta odottanut. Se oli se ensimmäinen englanniksi ulkoa opittu biisi iässä jossa ei sanojen sisällöstä ollut vielä hajuakaan. Mutta kasetti kului kyseisen hitin kohdalta lähes puhki, kun sitä piti soittaa uudestaan ja uudestaan ja hoilottaa mukana sanoja kasetin kansivihosta opetellen. Ja silloin pentuna mietti, ettei se voisi olla ikinä mahdollista, että sellaisen suuren maailman tähden voisi joskus itse nähdä. Mutta siellä minä olin samalla jalkapallokentällä Madonnan kanssa ja biisin sanat tulivat selkärangastani. Oli hieno fiilis, en voi muuta sanoa.

 

Itselleni jäi siis päällimmäiseksi tuosta keikasta positiiviset fiilikset ja  loisto veto tosiaan hyvitti tympeän odottelun. Kokonaisuus oli mielestäni Sticky & Sweet keikkaa huomattavasti tyylikkäämpi ja paremmin rakennettu kokonaisuus. Madonna näytti ja vaikutti yhtä aikaa nuoremmalta mutta kuitenkin myös kypsemmältä kuin aikoihin.

Poissa olivat persvakoon piiloutuvat mikropöksyt ja tilalla olivat tyylikkäämmät asut ja nainen jonka ei ollut pakko koko ajan esitellä nivusiaan ollakseen kiinnostava.Toki flirttailevaa riisumistakin nähtiin yksien verkkosukkahousuihin verhottujen pakaroiden muodossa, mutta eihän se olisi Madonna, jos ei edes hieman kireäksi treenattua lihaansa näyttäisi.

Esiintyminen oli eilen 54 v syntymäpäiväänsä viettäneellä artistilla niin vauhdikasta ja hengästyttävää, että ei voi muuta kuin ihailla. Madonna ei tyytynyt pelkkään lauleskeluun tanssijoiden heiluessa vierellä, vaan mamma veti täysillä kaikki koreografiat tanssijoidensa rinnalla.

Olimme edellisellä viikolla Sovituskoppi-ohjelmassamme pohtineet, että koskahan Madonna alkaa vaikuttaa vain epätoivoisesti nuoruuteen takaisin halajavalta myötähäpeää aiheuttavalta muinaisjäänteeltä. Keikan nähtyäni voin sanoa, että ilmassa ei ollut kyllä epätoivon eikä myötähäpeän hiventäkään. Madonna tekee asiat juuri niin kuin tahtoo välittämättä iästään tai median mielipiteestä ja uskoisin, että sillä asenteella porskutetaan vielä vuosia.

Muutaman vuoden hieman kylmempien välien jälkeen tämä keikka sai minut jälleen muistamaan miksi olen Madonnaa aikoinaan fanittanut ja miksi minun kannattaisi tehdä niin tästä eteenpäinkin.

Huh miten pitkä vuodatus tuli, mutta tässä ei ole edes kaikki ajatukset joita päässäni shown jälkeen on risteillyt. Sinä joka olit sunnuntaina stadionilla, millaiset fiilikset jäi?

PS. Express yourself/Born this way yhdistelmä oli niiiiin hyvää kettuilua Lady Gagalle! Ai miten niin samankaltaisuutta biiseissä? :D “She’s  not me”

Häiriköin teitä vielä yhdellä Porispere keikkakuvasetillä. Tiedän nimittäin, että teissä blogini lukijoissa on ainakin muutama joka katselee Amorphis-kuvia ihan mielellään. ;D

Olin tosiaan lauantaina iltaan asti hääkeikalla, joten kiiruhdin festaroimaan lähes suoraan töistä. Kävin vaan pikaisesti vaihtamassa työkoltun Amo-paitaan ja niittihameeseen ja hyppäsin kamera kassissani pyörän selkään. Siellä minä sitten onnellisenä fiilistelin keikkaa ja räpsin siinä sivussa lisämateriaalia Tomi Joutsen -kuvakokoelmaani. :D

Kiinnittäkääs muuten huomiota tuohon Tomin päällä olevaan nahkaliiviin. Se on nääs gTien Jennin taidolla ja rakkaudella tuunaama. Liiviä on maalattu ja ruostutettu, siihen on piirretty kuvioita ja ruuvattupaljon niittejä. Ja Tomin vaatimuksesta sitten vielä hemmetisti lisää. Ei ole tämä liivi kuulema siis painonsa puolesta keikka-asu ihan keveimmästä päästä. Mutta hemmetin hyvältä se kyllä näyttää ja passaa kantajalleen loistavasti. Tykkään.

Liivin upeasta selkämyksestä ei nyt näistä kuvista näe vilaustakaan, joten käykää ihmeessä tykkäilemässä gTiesta Facebookissa, sieltä löytyy tarkempia kuvia tuosta tuunaustaikuri-Jennin taidonnäytteestä.

 

 

Semmosta tukanheilutusta tällä kertaa. Oijoi sanon minä.