Ihana aurinkoinen ilma! Viime viikonloppuna jouduttiin siirtämään yksi hääkuvaus sateen vuoksi studioon, mutta tänään pääsi vihdoin tekemään kesäkauden ekan miljööhääkuvauksen ja varsin mukavassa säässä. Tarkeni hyvin työskennellä t-paidalla, joten nyt iho tuoksuu auringolle. Pitänee alkaa kaivelemaan kaikki kesäsandaalitkin jo kaapin perukoilta, sillä niitä vois pian jo alkaa käyttämään!

Nyt nähtävät kuvat ei kuitenkaan ole tältä päivältä, vaan reilun viikon takaa Helsingistä päivältä jolloin puut olivat vielä paljaat, mutta kesän tulon saattoi jo haistaa. Ihan pelkällä t-paidalla ei vielä uskaltanut lähteä liikenteeseen, mutta aurinko lämmitti hetkittäin todella lupaavasti. Seurana ja valokuvaajana oli maailman paras Iina, jonka luokse pääsen ilokseni jälleen ylihuomenna.

Oranssia, valkoista, värikkäitä raitoja! Ja vain yhden vaatekappaleen verran mustaa. Olen kulkenut ainakin puolikkaan sateenkaaren mittaisen matkan vaikkapa NÄISTÄ AJOISTA. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia. Huono ehkä siinä mielessä, että kaupoista löytyy nyt paljon enemmän vaatteita joita himoita ja haluta kuin silloin, kun kaikki oli pelkkää mustaa.

Mietin sitäkin, että korreloikohan tuo väriasia jollain tavalla myös mielialani kanssa, sillä fiilis on ollut parin viime vuoden aikana nousujohteinen. Ehkä hieman hitaasti kiipeävä, mutta on kuitenkin menty selvästi valoa kohti. Olen alkanut päästä irti siitä tahmeimmasta suosta, jossa tarvoin muutaman vuoden sairauksien kanssa tapellessani ja vielä pitkään niiden jälkeenkin. Pelko oli aina läsnä ja mieli ahdistunut. Hyvätkin asiat menivät ohi ikään kuin huomaamatta, kun päässä pyöri yksi ja sama stressin ja pahan mielen kakofonia.

Nyt kun katson aikaa taaksepäin, niin huomaan, että vaikka edelleen olen välillä melkoinen stressipeikko, niin siinä missä aiemmin moniin vuosilukuihin leimautui huonoja juttuja, niin esimerkiksi viimeisen vuoden ajalta muistan hirveästi kaikkia ihania, hyviä ja huikeita tapahtumia ja asioita.

farkut-Lindex Generous (saatu), t-paita-Cubus, pellavajakku – Soft Grey, Ellos, laukku – Topshop, kengät -Vans

Toki se olisi ihan turhan suoraviivaista keittiöpsykologiaa, jos vertaisi vaatekaapin väriskaalaa päänsisäisiin sävyihin, mutta kyllä näillä jotain yhteistä siltikin on. Olen oppinut ottamaan hieman rennommin ja uskomaan myös hyvien asioiden mahdollisuuteen (melkoisella varauksella edelleen, mutta uskon silti). Samalla olen relannut myös tällaisten pintapuolisempien asioiden kuin vaatteiden suhteen. Ehkä mä sen vuoksi olen uskaltautunut laajentamaan skaalaani myös värien suhteen.

Hyviä muutoksia on siis elämässä tapahtunut ja mä toivon niiden jatkuvan.

Niitä kivoja muutoksia on tapahtunut myös mun kenkäkaapissa tänä keväänä. Olen nimittäin löytänyt uuden nimen suosikki kenkämerkkieni listalle ja se on Vans! Vielä pari kuukautta sitten en omistanut ainuttakaan paria kyseisen merkin kenkiä, mutta nyt multa löytyy noita huikeita tpssuja jo neljä paria ja siitä on kiittäminen naapuritontin Nataa, joka on aiheesta kiitettävästi blogissaan saarnannut.

Kuvissa näkyvät kirjavat upeudet löytyivätkin Natan kirppispöydästä maaliskuussa ja saivat minut suunniltaan ilosta. Olin nimittäin etsiskellyt juuri kyseisiä kenkiä jo edelliskesästä saakka nähtyäni ne yhdellä tytöllä ratikassa, mutta omaa kokoani ei enää löytynyt mistään. Ja sitten tuli Nata kirppiskamoineen ja yllätti iloisesti. Hiphei! Olen käyttänyt noita tossuja jo ihan hurjasti. Olen kulkenut itse asiassa viimeisen kuukauden ajan 80 % ajasta Vanseissa. Mun täytyy esitellä mun vaatimaton kokoelmani täälläkin!

Nyt täytyy kiitää.. mua tullaan noutamaan kesän ensimmäiseen grillaus sessioon anopin kesäasunnolle. Shortsit jalkaan ja arskat päähän. Illalla sitten viisukatsomoa! Ihanaa lauantaita kaikille!

Kertoilin jo viime syksynä hieman omasta taloudenpidostani ja nyt olen jälleen mukana Indiedaysin ja S-Pankin yhteistyökamppiksessa. Tällä kertaa aiheena on meidänkin taloudessa jo useamman vuoden käytössä ollut yhteinen S-Pankin ruokatili.

Kun kaksi ihmistä lyö hynttyyt yhteen, on monta käytännönasiaa ratkottavana. Saako toinen tuoda sen sikaruman, mutta niin mukavan nojatuolin yhteiseen kotiin, kuka käy kaupassa ja kenen homma on puhdistaa lattiakaivo. Vielä suurempi juttu on kuitenkin se, että miten yhteisen talouden kulut jaetaan. Pistetäänkö kaikki tasan vai olisiko tuloihin suhteutettu prosenttimäärä reilumpaa? Kumpi vastaa, että laskut tulee hoidettua? Pitääkö kumppanin osallistua kuluihin, jos sinä päätät, että vanha sohva on ruman värinen ja tekee mieli uutta?

On ihan yleisesti tiedossa, että raha on yksi yleisimmistä riidanaiheista parisuhteissa. Tavat ja tottumukset eivät aina mene yksiin ja jämptimpää osapuolta toisen tuhlailu helposti rassaa. Raha-asiat ovat myöskin melkoinen stressin aiheuttaja etenkin silloin jos toimeentulon kanssa joutuu joka kuukausi kamppailemaan.

Ohessa olevalta muutaman minuutin videolta selviää millaisella systeemillä meidän taloudessa kulut jaetaan. Se paljastaa myös miltä näyttää tämän pariskunnan jääkaappi juuri tilipäivän alla. Skumppaa ja sisäfilettä, vai jotain muuta? Entäpä millaisia rahaongelmia minä ja muru kohtaamme suhteessamme? Eli videolla on siis luvassa liikkuvaa kuvaa tuosta melko harvoin blogissa nähtävästä otuksesta nimeltä muru, eli Tommi. Toimikoon hän vetonaulana! :D

Jos nyt et jostain syystä pystynyt katsomaan videota (teknisiä ongelmia tietenkin, kaikkihan se haluaisi katsoa! :D ), niin kerrotaanpa lopussa mainitusta klilpailusta tässäkin.

Minua ja S-Pankkia kiinnostaa millä tavalla ihmiset ovat järjestäneet yhteiset raha-asiansa. Kerro siis kommenttiboksissa miten sinä ja kumppanisi hoidatte talousasianne tai jos olet sinkku, niin miten toivoisit raha-asiat järjestettävän yhteistaloudessa. Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan S-ryhmän 100 € lahjakortti. Vastausaikaa on ruhtinaallisesti 2.6. klo 23.59 saakka. Muista nimimerkki sekä sähköpostiosoite! Kilpailun viralliset säännöt löydät täältä.

Ja siihen arkea helpottavaan S-Pankin ruokatiliin voi tutustua TÄÄLLÄ.

Vauvauutisia. Niitä on todellakin viime aikoina kuulunut suunnasta jos toisestakin. Ihmiset ympärilläni ovat alkaneet lisääntyä sellaisissa määrin, että se on alkanut aiheuttaa minussakin tuntemuksia. Mutta ei, ne tuntemukset ei ole mitään viisareiden raksutusta. En löydä itsestäni minkäänmoista lisääntymisviettiä.

Vauvakuumeilun sijaan mulla on lähtölämpöilyä. Tekisi mieli lähteä. En vaan tiedä, että mihin. Mutta johonkin eteenpäin. Uuteen kaupunkiin, uuteen työhön, uusiin haasteisiin, uuteen maahan, opiskelemaan uutta. Mitä vaan, jotta elämä tuntuisi taas menevän jollakin tavalla eteenpäin.

Olen asunut koko aikuisikäni täällä Porissa, jo lähes 12 vuotta. Olen tehnyt nykyistä työtäni jo yli viisi vuotta. Sekä kaupunki, että ammatti hiipivät elämääni vähän siten, että “no mennään nyt tuosta ovesta, kun sattui ekana aukeaman” sen sijaan, että olisin miettinyt mitä todella haluan ja kenties nykinyt niitä muitakin ovia.

Nyt sitten 31-vuotiaana mä kieltäydyn katumasta mitään tekemiäni tekemisiäni, mutta mietin silti, että jos nyt valitsisin, niin jotain saattaisin tehdä toisin. Lähinnä ehkä mietin opiskelujani, että nyt en enää valitsisi samoin.

Olen siis nyt sellaisessa elämänvaiheessa, jossa olen alkanut miettiä, että mitä mä oikeasti elämältäni haluaisin. Vielä se ei ole oikein selvinnyt. Mutta sekin tietenkin auttaa, jos oppii tunnistamaan asioita joita ei halua. Kaipa tämä nyt on sitten se kolmenkympin kriisi. Jotakuinkin kymmenisen vuotta jonkinmoista aikuiselämäksi luettavaa takana, niin johan se onkin hyvä välitarkastuksen paikka.

Tätä kolmenkympin kurssin tarkastusta tässä jo jonkin aikaa tehtyäni olen nyt tullut ainakin siihen tulokseen, että jätän toistaiseksi sen lisääntymisen muiden hoidettavaksi. En ole halukas ottamaan pientä ihmisen taimea vastuulleni. Tässä isossa itsessänikin on ihan riittävästi.

Samalla kuitenkin päässä pyörii myös kaiken faktatiedon aiheuttama ahdistus. Naisen hedelmällisyys laskee jne.. Ja etenkin, kun omalla kohdalla on mitä luultavimmin se tilanne, että mukuloita on sitten todennäköisesti puuhattava isommalla porukalla kuin vaan miehen kanssa kahden kesken.

Tympiikin miettiä, että sitä pitäisi tässä muutaman vuoden sisään alkaa arvailemaan josko sitä haluaisi lapsia koskaan ikinä ja jos vastaus on, että ehkä kenties, niin sitten niitä on kenties mentävä “tilaamaan” lääkäriltä ja sekin voi olla turhaa.

Niinpä. Isoja asioita. Isoja asioita joiden ajatteleminenkin saa pahantuuliseksi. Ympärillä vauvoja pullauttelevat ihmiset saa mut väkisinkin muistamaan sen, että aikaa ei ole loputtomasti. Päivät, viikot ja vuodet vierii ja mä en tiedä mitä tehdä.Muutoksia kuitenkin kaipaan.

Olen kaikkien äideiksi ja isiksi tulleiden ystävieni puolesta onnellinen, kun näen heidän olevan onnellisia. Mutta samaan aikaan haluan itse vaan ottaa etäisyyttä, unohtaa ahdistavat mietteeni ja ottaa selvää mitkä voisivat olla oman elämäni seuraavat eteenpäin vievät askeleet.

Aika henk. koht. stooria tällä kertaa ja mietinkin kannattaako tästä aiheesta kirjoittaa tänne blogiin. Mutta toisaalta mä tiedän, että mä en suinkaan ole ainoa samojen mietteiden kanssa painiva. Ei tämä ehkä olekaan niin henkilökohtaista ja yksityistä, vaan yleisempää kuin ajattelisikaan. Ei kai ne elämän suuret suuntaviivat ole monelle muullekaan kovin selvät? Eihän?

Postailin helmikuussa hieman making of -otoksia Iltalehden Ilonan jutun kuvauksista. Nyt kun tuo maaliskuun ajan myynnissä ollut Ilonan erikoisnumero on jo poistunut lehtihyllyistä, on varmaan hyvä aika laittaa näitä Harri Joensuun ottamia kuvia tänne blogiinkin. Täytyy sanoa, että koskaan aiemmin en ole ollut yhtä tyytyväinen lehdessä julkaistuihin kuviin itsestäni kuin nyt. Eli hirmuisesti kiitoksia vielä kerran Harrille!

En haastatteluun suostuessani tiennyt, että juttu tulee Ilonan Minun tarinani -nimiselle vakiopalstalle. Olinkin sitten hieman hämmentynyt, kun asian haastattelutilanteessa kuulin, sillä tekivät minusta juurikin samaiselle palstalle jutun vajaat pari vuotta sitten. Teemakin oli sama: “ylipainoinen nainen joka kokee oikeudekseen pukeutua niin kuin haluaa ja kieltäytyy häpeämästä itseään”. Löydynkö mä ykkösenä kenties jollain google-haulla “itseensä tyytyväinen läski”, kun minut tuollaiseen aina bongaavat. No, eipä asia ollut minun murheeni ja haastattelussa jo olin, niin kiltisti vastailin kysymyksiin.

Jutussa oli siis kyse minun ajatuksistani tyylin, oman vartalon ja itsetunnon suhteen. Menneisyyttä ja nykypäivää. Kertoili millainen pukeutuja olin nuorempana ja mitä tyyli merkitsee minulle nyt.

Molemmat Ilonan jutut ovat mielestäni olleet kivoja ja kaikki mitä niissä olen sanonut pitää ihan paikkaansa. Minua kuitenkin hieman hiertää tuo mediassa yleisestikin ja nyt tässä omallakin kohdalla toistuva lähtökohta, jossa lihava nainen esitetään aina sen saman oletuksen kautta, että “normaali lihava ämmä häpeää itseään, koska lihavuus on vika eikä sovi kauneuskäsitykseemme. Siksipä tämä jutussa esiteltävä yksilö onkin jotenkin erikoislaatuisen rohkea, kun yrittää pitää päänsä pystyssä viastaan huolimatta”. Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Minunkin molemmat jutut on otsikoitu tyyliin “en anna kilojen estää…” , “miksi minun pitäisi hävetä..” tms. Eli jutun kirjoittamisen tausta-asenne on, että kilot on este ja häpeä, mutta tämä nainen kuitenkin vastustaa.

Mitäpä jos tuossakin Ilonan tyyli-numerossa olisi ollut muutama tällainen tavallinen nainen kukin eri kokoinen ja näköinen ja he olisivat jokainen kertoneet ajatuksia oman tyylinsä takaa, mutta ilman sitä koon alleviivausta? Se ei yksinkertaisesti tunnu olevan mahdollista. Tietyn raamin ulkopuolella olevaa naista käsitellään ensisijaisesti koon kautta. Ja häneltä on toki myöskin kysyttävä kysymys, että “haluaisitko laihduttaa?”.

Ja tietenkin lihavan odotetaan sanovan, että “tiedän, että terveyden kannalta olisi parempi, jos onnsituisin pudottamaan kiloja ja nönnönnöö..”. Koska niinhän sitä kuuluu sanoa. Läskillä kuuluu olla koko ajan vähintään ajatustyö tulevan laihdutusurakan suhteen meneillään. Mutta minä mietin, että miksi tällaisen pyllerön pukeutumisesta ei voida puhua ilman kysymystä mahdollisista laihdutushaaveista. Eikö voida erottaa sitä kansanterveydestä huolehtimista ja lentolippujen kilohinnasta keskustelua ihan omakseen ja antaa lihavankin ihmisen yksinkertaisesti nauttia pukeutumisesta ja tyylistä?

Kyllä minä tiedän, että ylipaino on ongelma niin yhteiskunnalle kuin meille monelle yksilöllekin. Mutta koen tärkeäksi, että vaatekoostani ja perseen leveydestäni huolimatta voin puhua mekoista, farkuista, paljettien kimalluksesta ja korkokenkien kopseesta ilman, että sen on aina liityttävä kiloihini.

Haluan tällä pohdinnallani siis peräänkuuluttaa sitä, että olipa koko mikä hyvänsä, ihmisellä on oikeus nauttia pukeutumisesta, etsiä omaa tyyliä, olla pettynyt valikoimiin ja vaatia enemmän. Vaikka haaveissa ja kenties suunnitelmissakin siintäisi se hoikempi tulevaisuus, niin elämä on kuitenkin nyt, just tänään. Ja tänäänkin minä haluan näyttää itseltäni ja pukeutua niin kuin haluan ilman että vaikkapa minihameen paljastavat sääreni koetaan jotenkin erityisen rohkeana tai normeja rikkovana vetona, koska olen lihava.

En osaa ilmaista itseäni kovin hyvin tämän asian suhteen. Tämä ei siis liity varsinaisesti tuohon minusta kirjoitettuun juttuun, vaan enemmänkin siihen lähtökohtaan joka mielessä juttuja kirjoitetaan. Etenkin meitä naisia käsitellään mediassa hyvin paljon koon kautta. Liian lihava, liian laiha. Milloin tähti se ja se on laihtunut hurjasti ja milloin taas hänen uutisoidaan ylpeänä esittelevän uuseja kurvejaan saatuaan vaikkapa viisi kiloa lisää.

Ja sitten tietenkin vielä se mediassa todella isosti esillä oleva asia, että tuntuu kuin suurin uroteko jonka ihminen , etenkin nainen, voi koskaan tehdä, on laihtua. Mikään muu ei herätä yhtä paljon akkainlehtien mielenkiintoa kuin julkkiksen pudonneet kilot. Raxukin on kertonut läskinkarkoituksestaan jo kymmenissä lehdissä.

Totta kai se on hienoa, kun ihminen onnistuu muuttamaan elintapansa terveellisemmiksi ja kertoo voivansa nykyään paremmin kuin ennen. Mutta siinä sitä upeasti hehkuvaa ja nuorentunutta ja energistä ihan uutta ihmistä kehuessa unohdetaan, että kyllä ne painavammatkin vuodet olivat elämää ja se ihminen siellä sisällä on edelleen sama. Itselläni on esimerkiksi sellainen olo, että jos kävisi niin että itse olisin jossain kohtaa elämääni laihempi ja minua tultaisiins en asian vuoksi joku kehumaan, niin samalla se ihminen arvostelee aiempaa minua, ja se aiempi hoikempi on se sama ihminen. Ymmärtääkö kukaan taaskaan mitä selitän?

Yritän siis sanoa, että edelleenkin on tosiasia, että usealla meillä ne kilot heittelee elämän varrella. Toki jotkut onnistuvat pysymään vuodesta toiseen samoissa mitoissa, mutta meillä monilla elämä heittelee ja samassa vartalokin kokee muutoksia. Mutta se vaatekoko on kuitenkin asia joka kertoo hyvin vähän, josko ollenkaan siitä ihmisestä siellä vaatteiden alla. Olisikin siis todella toivottavaa, että osaisimme katsoa toisiamme vatsamakkaroiden ja seitsemän leivän uunin tai sitten kapeaakin kapeamman vyötärön ja täydellisesti muodostuneiden pakaroiden ohitse ja kiinnostua siitä millainen se vastassa oleva ihminen on. Millainen kun tarkoittaa eri asiaa kuin minkä näköinen tai kokoinen.

kuvat: Harri Joensuu

Alunperin ajatukseni oli ihan vain postata nämä Ilonassa olleet kuvat joista tykkäsin aivan valtavasti. Minun mielestäni kuvat ovat onnistuneet ja tavoittavat oikeaa minua. Ne eivät siis esittele sitä kuinka paljon jutussa esiintynyt XL-kokoinen Veera Korhonen oikein vie elintilaa kiloillaan, vaan esittelevät herkästi hymyilevän ja itseensä tyytyväisen naisen, jolla on oma tyyli ja naururyppyjä.Vaikka olisin 30 kiloa hoikempi, haluaisin minussa otetuissa kuvissa edelleen näkyvän juuri nuo samat asiat.

Voin heti kertoa, että kuvan hymy on feikki ja kiskottu naamalle ainoastaan sen leuanalusheltalle tekemän kiristysefektin vuoksi. Muuten ei ole muutamaan päivään juuri hymyilyttänyt. Pääsiäisloma isin ja äidin luona kyllä oli ihana ja rentouttava. Latasin akkujani viettämällä suuren osan ajasta pää tyynyssä. Hereillä ollessa vietin aikaa vanhempien kanssa ja näin mummia ja paria ystävää. Just hyvä katko arkeen, mutta..

Arkeen paluu ei sitten sujunutkaan kovin sulavasti. Kaikesta levosta huolimatta mä olen ollut edelleen ihan hirvittävän väsynyt. Aamulla nouseminen ja ovesta ulos pääsy ovat tuntuneet ehkä vieläkin hankalammalta kuin aiemmin. Olo on ollut vetämätön, ahdistunut ja kipeä. Yläkroppaa vaivannut ahdistuksen, kivun ja jäykkyyden tunne räjähti eilen illalla sitten vihdoin tarkemmin paikallistettavaksi ja entistä pahemmaksi.

Aamulla lääkärisetä sitten kosketteli päätä, hartioita ja kasvoja sellaisista kohdista, että meinasi itku päästä, kun sattui niin s****nasti. Se on kulkaa jälleen ilmeisesti purennassa vikaa, eli yöllistä (ja päivälläkin) hampaiden  yhteen puremista ja sen myötä on tuonne leuan ja kaulan alueelle ja ties minne kehittynyt karmeita jumeja. Miks mä en ole tätä taas itse tajunnut?

Pari päivää saikkua, ohje syödä lihasrelaksanttia sekä kipulääkettä ja hieroa kipupaikkoja varovasti sen verran mitä kivulta pystyy. Ja kehotus ottaa yhteyttä hammaslääkäriin purentakisko asioissa. Soitinkin samointein ajanvaraukseen ja sain kauhukseni kuulla, että aikoja olisi vasta ensi syksylle.

Hieman siinä hiipi jo itku kurkkuun, kun ajattelin että joutuisin odottamaan kuukausitolkulla koko naama kipuillen. Kuin ihmeen kaupalla, ajanvaraustädin siinä muilta neuvoa kysellessä ja kalenteria varatessa, jostain kuitenkin ilmestyi ensi maanantaille yksi peruutusaika purentakiskohommia tekevälle lääkärille. Tuntui kuin olis voittanut lotossa!!

Nyt siis koitan täällä hoidella tätä akuuteinta kipua ja odotan maanantaita. Vuosien takaisen leukapulmani vuoksi tiedän, että kisko todellakin auttaa. Pidin edellistä kiskoani pahimpina aikoina jopa päivisin, koska se rentoutti ja vei näin ollen kipua. Mulla on nyt jotenkin niin helpottunut olo, kun tiedän että saan apua! Parhaimmassa tapauksessa kaikki ne mun viime kuukausien päänsäryt on tätä samaa probleemaa ja saan helpotuksen moneen vaivanneeseen asiaan. Toivotaan parasta.

Jottei menis ihan pelkäksi ruikuttamiseksi, niin kerrotaanpa jotain kuvissa nökyvistä jutuistakin. Se hymy oli tosiaan feikki, mutta tekee ulkonäölle aina ihmeitä. Upea Volcomin lätsä on löytö Natan ja Jarskin kirpparipöydästä toissaviikonlopulta. Ihan mahtava! Hattu on käytännössä katsoen juurtunut päähäni.  Lindexistä saatu huivi on toinen viime viikkojen juurtuja, olen innostunut yhdistämään sitä erityisesti raitojen kanssa. Camo ja raidat yhdessä kiinnostavat mua jostain syystä nyt todella kovasti.

Toisessa kuvassa jälleen osoitus mun sukkaintoilusta. Uusien Lindexistä ostettujen lempparifarkkujen ja viime syksynä Roomasta hankkimieni mokkakenkien välistä kurkistaa nimittäin kimaltavat blingbling-sukat. Parhautta!

Semmosia kuulumisia siis tänne. Nyt taas lihaksia rentouttava nappi naamaan ja varovaista naaman hieromista. Pitäkää peukkuja, että pahin särky alkaisi helpottaa pian!