Voi itku ja hammasten kiristys! Mä oon ihan murheellinen, sillä sain eilen aamulla ikäväkseni huomata, että mun helmiäisvaaleanpunainen kaksipyöräiseni oli vohkittu. :(  Se olikin sitten jo kolmas varkalle menettämäni polkupyörä tämän kahdentoista vuoden Pori-asumisen aikana.

En juurikaan pistä toiveita siihen, että pyörä koskaan löytäisi enää takaisin luokseni, joten aloin heti tsekkailemaan, että minkäslaisen sykkelin sitä seuraavaksi hommaisi. Ennen kuin kuitenkaan kerron haaveistani haluan omistaa pienen hetken kaikille elämäni polkupyörille jotka ovat minua kuljettaneet. Tässä siis kertaus elämäni kaksipyöräisistä:

Ensimmäinen pyöräni ostettiin minulle, kun olin muistaakseni kolme-vuotias. Se käytiin isin kanssa yhdessä ostamassa ja sain kuulema itse kaupassa henkäistyä myyjälle asiani hyvin monisanaisesti. “Kerropa Veera sedälle, mikä se oli se sinun asiasi” “……*syvä hengenveto* pyörä!” En muista polkupyörän merkkiä, mutta se oli punainen ja sen rungossa kirmaili pikkuinen pupu. Siksipä se saikin nimen pupupyörä. Aluksi se kuljetti minua hiekkaista kotikatuani pitkin kahden apupyörän avustamana, mutta ehdimme hurjastella myös ilman apurattaita niin kuin isot tytöt tekevät.

Pyörä nro. 1

Muistan vieläkin sen aurinkoisen kesäpäivän jolloin heitimme hyvästit apurattaille. Ensimmäinen yritys päättyi pihassamme olleeseen pensaaseen setäni tuupattua minulle vahvat alkuvauhdit. Toisella yrittämällä poljin pitkälle toiseen päähän kotikatuamme ennen kuin tajusin kääntyä katsomaan setääni jonka kuvittelin edelleen pitävän tarakasta kiinni. Siellä se vilkutti satojen metrien päässä postilaatikon vieressä jolloin itsevarmuuteni loppui ja kaatua kellahdin soratielle. Mutta siitä se sitten lähti homma käyntiin ja sama pikkuruinen pyörä kuljetti minua aina ekaluokalle saakka, koska olin itsekin niin kirpun kokoinen.

Pyörä nro. 2

Olisikohan ollut ensimmäisen luokan kevät, kun pupupyörästä vihdoin loppui mitat koululaiselle ja pääsin valitsemaan uutta. Tuohon aikaan oli olemassa vain yksi ainoa oikea väri ja se oli tietenkin vaaleanpunainen. Pari seuraavaa kouluvuotta poljinkin sitten helmiäisen hohtavalla vaaleanpunaisella vaihteettomalla Nopsalla. Ja sinne kouluun kuljettiin polkupyörällä oli sitten kesä tai talvi. Monet kerran muistan harmistuksen itku kurkussa työntäneeni polkupyörää sohjossa renkaiden lakattua pyörimästä kunnolla nuoskalumen pakkaannuttua lokasuojan ja renkaan väliin.

Pyörä nro. 3

Kolmannen tai neljännen luokan korvilla pääsin vihdoin vaihteiden makuun, kun siirryin pituutta saneena ensimmäistä kertaa lasten pyöristä ns. tyttöjen pyöriin ja Valitsin alleni valko-violetin Tunturin jossa oli huimat kolme vaihdetta. Muistan, että jollain ihailemillani isommilla tytöillä oli samaa pyörää hieman isompana ja seitsemällä vaihteella. Tunsin samaan aikaan pientä kateutta, mutta myös ihanaa yhteenkuuluvutta heidän kanssaan. Polkupyörän keväthuolto oli aina tärkeä isän kanssa yhdessä tehtävä juttu ja tunsin itseni todella osaavaksi saadessani itse öljytä pyörän ketjut.

Pyörä nro. 4

Hyvin palvellut Tunturikin kävi pieneksi ja kuudennen luokan syksyllä koitti vihdoin ensimmäisen ns. aikuisten pyörän aika! Siinä vaiheessa käyräsarvet olivat kova juttu ja olinkin sellaisia jo pidemmän aikaa hinkunut, joten kippurat oli saatava. Ja ei kai nyt enää mitään jalkajarruja, ne on pikkulapsille. Valkoista ja vaaleanpunaista yhdistäneella kippurasarvisella ja seitsemän vaihteisella Helkamalla ajoinkin sitten ketjut kitisten aina lukion alkuun saakka. Helkama kuitenkin ehti kokea melkoisen ulkonäön muutoksen keksittyäni, että haluan maalata sen. Niinpä automaalari isäni neuvojen, työvälineiden ja avun ansiosta pyörä sai pintaansa kirkkaan keltaisen maalin ja päälle vielä käsin pensselillä taiteiltuja violetteja pikkuisia kukkasia. Jälkeenpäin ajateltuna väri ja kuviointi toi mieleen Vuokkoset terveyssidepakkauksen. Mutta olipa uniikki ja itse tehty!

1. Tunturi Bella, 2. Nopsa Classic, 3. Pelago Brooklyn

Pyörä nro. 5

Helkama-raukasta alkoi aika jättää. Vaihteet tai jarrut toimineet enää kunnolla vaikka kuinka koitti korjailla, ja ennen kaikkea kippurasarvinen kaupunkipyörä oli jo ihan out, joten lukion ykkösen syksyllä tuli aika kinuta itselle maastopyörä. Cooleinta oli tietenkin hankkia ns. poikien mallinen tankopyörä, mitä hankkiessa ei tietenkään tullut miettineeksi sitä kuinka monta kertaa tulevaisuudessa tulisinkaan näyttämämään ohikulkijoille alushousujani heittäessäni minihame päällä jalan satulan yli kivutakseni kyytiin. Mutta ei silloin mistään hienostuneesta naisellisuudesta välitetty, poikien maastopyörä nyt vaan oli jotenkin paljon katu-uskottavampaa ja hienompaa kuin vaikkapa mummopyörät. Vuonna 1997 hankitusta mustasta Nishikistä tulikin sitten se pyörä jonka menettäminen kirpaisi kaikkein eniten, sillä sen kanssa me lukion jälkeen muutimme yhdessä uuteen kaupunkiin ja aloitimme opiskelijaelämän.

Pyörä nro 6.

Kun rakas haalistunut, mutta edelleen hyvin palvellut pikkuhousujenpaljastelija-Nishikini sitten joskus kuutisen vuotta sitten varastettiin, pääsi minulta itku. Se oli mulle niin rakas. Se oli rotjake jo niin vanha, ettei vakuutuksestakaan tainnut irrota enää juuri mitään, joten seuraava ajopeli oli hankittava asenteella “joku suht. edullinen nyt äkkiä” ja jostain tarjouksesta mukaani lähti punainen tylsä Nopsa Yazzy jonka kanssa ehdimme taivaltaa vain vajaat pari vuotta ennen kuin sekin vietiin. Tässä kohti tosin olin ennemminkin vain iloinen, sillä en pitänyt pyörästä oikeastaan lainkaan, joten olin innoissani päästessäni valitsemaan uutta.

Pyörä nro. 7

Olin fiksuna maksanut jonkun muutaman kympin hintaisen lisäturvan, joka kattoi vakuutuksen omavastuuosuuteni, joten sen ja Nopsan suht nuoren iän ansiosta sain tuosta kökkö-Nopsastani ihan hyvät eurot vielä takaisin. Löysinkin sitten sisälläni asuvaan pikkutyttöön vedonneen helmiäisvaaleanpunaisen Raleigh-merkkisen peruspyörän sopivasti sellaisella hinnalla, että sain sen hankittua vakuutusrahoilla. Eli pyörä ikään kuin vain vaihtui mieluisampaan. Ainoa pyörävarkaus, joka on ilahduttanut.

Nyt kuitenkin joku pitkäkyntinen päätti, että minun ja vaaleanpunaisen hattarani yhteiset matkat on poljettu ja erotti meidät toisistamme. Nyt ei enää tässä kohtaa vakuutuksesta tipu penniäkään, joten hankintabudjetti ei ole oikein kohdallaan. Siitä huolimatta halusin vähän haaveilla ja miettiä, että jos ei tarvitsisi miettiä kustannuksia, niin millaisen pyörän minä haluaisin seuraavaksi lenkiksi tässä elämäni pyörien ketjussa.

Kuten edellä kuvailluista kertomuksista voi lukea, niin kunkin ajan trendit ovat olleet vahvasti läsnä valinnoissa. 80- ja 90-lukujen vaihteessa kaikilla oli Nopsa tai Tunturi. Muita merkkejä ei ainakaan meidän koulun pyörätelineissä juuri näkynyt. Käyrät sarvet, poikien maastopyörä, paluu jalkajarruun jne. Kaikki liikkeet ovat vahvasti kulkeneet vallitsevien pyörätrendien perässä eikä ainakaan merkkiuskollisuutta ole näkynyt.

Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana tunnustelin sisintäni ja tajusin haluavani hyvin yksinkertaisen perus naistenpyörän, ehkä jopa klassisen mummiksen. Kollaasissa muutama pikaisella netin selailulla silmiini osunut lemppari, jotka kaikki kuitenkin ovat tämän hetkisen budjettini uloittamattomissa. Siispä taidankin taas illalla kääntyä sellaisten sivustojen puoleen kuin tori.fi tai huuto.net. Pitäkää peukkuja, että jotain löytyy, sillä työmatka jalkaisin on on ihan plääh.

Millainen on ollut tai olisi sinun elämäsi polkupyörä?

Postasin tuossa muutamia päiviä sitten yhden Lumene- mainoksen jonka olin löytänyt vanhasta naistenlehdestä. Voin kuulkaa kertoa, että samaisesta vuoden -72 Jaana-lehdestä on riittänyt melkoisesti hupia ja mä en ole vielä edes lukenut juttuja vaan katsellut pelkästään kuvat, otsikot ja mainokset. Kansijuttu jonka perusteella lehden monesta numerosta valitsin, kertoo Dannyn ja Liisan hulppeista talvihäistä. Pakko lukea se juttu, jo kuvatekstit oli niin hyvää viihdettä. :D

Mutta, siis ne mainokset. Ai että! Kyllä se vaan ajan saatossa kaikki muuttuu ja menneiden vuosikymmenien meininki alkaa väistämättä näyttäytyä melkoisen humoristisessa valossa. Vai mitäs sanotte näistä seuraavista mainosalan ammattilaisten tuotoksista neljänkymmenen vuoden takaa?

Hyvon Full Fashion -paidat. Siinä on tosiaan ihan täyslaidallinen muotia. Ja mallipojatkin ihan vimpan päälle. Onkohan naiset kattonut noitakin miekkosia silloin samoin, kun me vaikka nykyään jotain David Beckhamia H&M:n bokserimainoksessa? “Ai hitto miten kuumia.. Ihanat noi viikset! Panisin!”

Tämän Bio jotakin… -naamarasvan mainoskuva on kyllä valokuvauksellisuudessaan ihan vertaansa vailla. Kuvakulma, valaisu, ihan kaikki! :D Mutta pointtihan onkin, että vain ihonne voi tuntea tämän tökötin upeuden ja VAIKUTUKSEN!

Takakannessa on kuponki jolla voi tilata upeita peruukkeja. Ja kaupanpäälle kaikille tilaajille upea hopeinen kaulariipus ketjuineen! Internet kaupankäynti on lähes täysin onnistunut kuoppaamaan tämän mahtavan kaupankäynnin muodon: lehtimainosten tilauskupongit! Lapsena niitä oli niin hauska täytellä aina huvin vuoksi ja leikkiä tilailevansa meikkejä sun mutta.

Tämä tulppaanikampanjan mainos (liekö mainostajan joku kukkakauppojen liitto tms) onnistui iskemään suoraan sieluuni, sillä olihan sivun kokoisessa mainoksessa yksi suoraan minulle suunnattu myyntipuhe. “Hei sinä läski siellä! Sä oot punainen ja pyöreä. Mut niin on tulppaanitkin, joten ostapa kimppu!” Toimii. Olin jo juoksemassa kohti kukkakauppaa kunnes tajusin, että se on jo tältä päivältä kiinni.

Parhautena ja sokerina pohjalla kuitenkin tämä Suomen Vanutehtaan aukeaman kokoisen terveyssidemainoksen toinen sivu, joka on ottanut kohderyhmäkseen puberteetti-ikäisten tyttöjen isät! Tämän mainoksen jälkeen kaikki isät ovat vauhkona tarkkailleet teinityttäriensä käytöstä ja aukoneet lompakkoaan varmuuden vuoksi joka kerta, kun lapsonen on näyttänyt väsyneeltä tai tiuskinut ärtyneenä aamiaispöydässä. Viikkorahakassa kilisee ja tytöt kiittää!

 

Siis totuushan on se, että meikäläinen on jo kerran elänyt todellista supermallin elämää. Aika rankkaahan se oli. Matkustamista, salamavalojen välkettä ja poseeraamista. Vaikka mä nautinkin mallin hommista ja kaikista niistä upeista vaatteista joihin mua puettiin, niin päätin kuitenkin lopettaa mallin työt jo aika nuorena. Tajusin, etten voi rakentaa elämääni ja uraani vain ulkonäköni varaan, joten mun pitäis hankkia myös jokin koulutus. Niinpä tämä super model “jäi eläkkeelle” uransa huipulla, Kodin Kuvalehden kansikuvan jälkeen ja aloitti “opintonsa” seurakunnan kerhossa.

(Tää kuva on nähty täällä blogissa sen verran monesti (ainakin kolme kertaa!!), että alkaa kohta vaikuttaa, että se tosiaan on elämäni suurin saavutus. :D )

Nyt lähes kolmekymmentä vuotta ja n. 85 kiloa myöhemmin nuo nuoruuden hommat lakoi kuitenkin siinä määrin taas kutkuttaa, että pistin oman kuvani mukaan KappAhlin XLNT Model Search -kilpailuun.

Oon aina hirveästi tykännyt esim. Seppälän Oman elämänsä -supermalli kampanjoista ja olen sitä mieltä, että vaikka tiedänkin ammattimallien olevan hommassaan ihan lyömättömia, niin on silti virkistävää nähdä mainoksissa välillä myös ns. puskasta revittyjä taviksia. Ja kun nyt kerrankin johonkin etsitään kaltaistani pyllerötavista, niin täytyihän siihen nyt osallistua.

Osakilpailussa (niitä on kaksi) eniten ääniä saanut tyyppi pääsee suoraan mukaan 30 hengen semifinaaliin, johon tuomaristo valitsee loput kilpailijat. Lopullisen voittajan, eli XLNT-mallin kaudeksi 2012-2013 tuomaristo valitsee sitten viidestä finalistista. Eli jos olet vähintään 44-kokoinen mimmi, niin osallistu ihmeesä itsekin.

Jos olet sitä mieltä, että minulla on kurvit kohdallaan tavispyllerömalliksi ja  haluat auttaa minua äänien keräämisessä, niin käy klikkaamassa nappulaa TÄÄLLÄ. 

 

Mä olen nyt itse asiassa jo pari viikkoa aikataulusta jäljessä, mutta eihän koskaan ole liian myöhäistä juhlia! Ja että mitäkö me nyt sitten juhlitaan? No sitä, että Tyyliä on nyt metsästetty tämän blogin avulla jo kokonaiset viisi vuotta!!!  Se on kuulkaa melkoisen pitkä aika. Kuudesosa koko tähänastisesta elämästäni. Ja noihin vuosiin on mahtunut yhtä jos toistakin.

Blogin synttäreitä on tarkoitus juhlia seuraavan viikon ajan myös kivojen arvontojen myötä, jotta saan jaettua ihania tuotteita myö teille. Luvassa on mm. koruja, kosmetiikkaa ja sporttivarustetta.Pysykää siis ähipäivinä linjoilla, jos haluatte koittaa onneanne!

Tarkoitus oli, että oltaisiin ehditty vaihtamaan myös blogin ulkoasu tähän synttareiksi, mutta hommasta vastaavan työkaverini sairastumisen vuoksi se homma on vielä vähän kesken. Eli muistellaan menneitä vuosia ja laitetaan lahjoja jakoon vielä tämän nykyisen synkeän ilmeen puitteissa ja odotetaan, että me saadaan koodarini kanssa hommat vietyä loppuun.

Mutta nyt olisi siis viiden vuoden virstanpylvään kunniaksi vuorossa hieman menneiden muistelua. Mitä kaikkea viiden vuoden aikana on tapahtunut ja millaista tyyliä tämän metsästäjän saaliksi on aikojen saatossa päätynyt.

Eli Tyyliä Metsästämässä -blogin olemassaolon aikana minä olen mm.:

 

• Valmistunut AMK:sta medianomiksi, aloittanut sen jälkeen kokopäivätyön valokuvaajana.
• Suorittanut työn ohella Kuvallisen ilmaisun perustutkinnon valokuvauksessa ja aloittanut valokuvaajan ammattitutkinnon.
• Vaihtanut työpaikkaa kerran huonosta huomattavasti paremmaksi.
• Käsittänyt, että työstäni ja opinnoistani huolimatta, en vieläkään tiedä mikä haluaisin olla “isona”.

• Pysynyt yhdessä saman käsittämättömän komean murun kanssa
• Muuttanut murun kanssa kodista toiseen. Torin reunalta sen toiselle laidalle. Kuudennesta kerroksesta kolmanteen.
• Kihlautunut murun kanssa.
• Saanut hääahdistuksen ja ottanut aikalisän koko hommasta. Päivämäärää ei siis ole edelleenkään päätetty.

• Saanut bloggaamisen kautta (ja toki muutenkin) monta todella ihanaa ystävää.
• Viettänyt noiden ystävien kanssa mahtavia hetkiä matkoilla ja monissa tapahtumissa.

 

• Jaksanut vuodesta toiseen intoilla kengistä.
• Ostanut varmasti kolminumeroisen määrän kenkiä.
• Muuton yhteydessä vihdoin todennut, että “minulla on liikaa kenkiä”. Pistän lausunnon kuitenkin vain muuttostressin ja tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

• Pysynyt yhdessä rakkaan luottokampaajani Maikun kanssa.
• Pysynyt lyhyttukkaisena, mutta varioinut sitä monin tavoin.
• Kuullut joidenkin ihmisten jopa menneen kampaajalle jonkin minun tukkakuvani kanssa. :D

• Rakastanut nahkatakkeja, bikereita ja paljettiasioita vuodesta toiseen.
• Luottanut pukeutumisessa kerta toisensa jälkeen turvalliseen kokomustaan.

• Uskaltautunut värillä kokeilemaan värejäkin.
• Vannonnut monen uuden trendin kohdalla, että “mä en kyllä ikinä…” ja sitten myöhemmin huomannut lipsuvani kannastani.
• Tuntenut itseni satoja kertoja todella idiootiksi poseeratessani asukuvia varten.

• Päätynyt melko moneen lehtijuttuun niin maakunnan kuin valtakunnankin tasolla.
• Survonut pärstänsä Indiedaysin Fashion TV:n myötä myös televisioon.
• Alkanut tehdä omaa radio-ohjelmaa paikalliskanavalle.

• Tehnyt monta ihanaa matkaa seurana välilä mamma, joskus koko perhe ja toisinaan hyvät ystävät.
• Käynyt ainakin Wienissä, Budapestissä, Tukholmassa, Manchesterissä, Amsterdamissa ja Bulgariassa.
• Haaveillut matkustavani paljon toteutunutta enemmän.

• Saanut kaksi ihanaa kummipoikaa.
• Joutunut kohtaamaan sen asian, että omien lasten saaminen ei välttämättä ole itselleni kovin helppoa.

• Muuttunut paljon niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
• Nähnyt itseni toisinaan kauniina ja toisinaan taas aivan kamalana hirviönä.
• Alkanut potea ikäkriisiä ja pohtia mihin vuodet oikein ovat vierineet.
• Kertonut teille paljon, mutta rajannut blogin ulkopuolelle vielä enemmän.

• Ollut usein todella iloinen tästä ihanasta blogiharrastuksesta.
• Saanut paljon ihanaa palautetta ja onneksi todella vähän kurjaa kuraa.
• Välillä  ahdistunut koko blogimaailmasta ja miettinyt onko koko hommassa mitään järkeä.
• Tullut lopulta aina siihen tulokseen, että kyllä blogi antaa enemmän kuin ottaa.

Sellaista kaikkea on siis mahtunut minun elämään tämän blogin aikana. Toisaalta on tapahtunut paljon, mutta ei sitten kuitenkaan. Outo olo. Aloittaessa olin opintojen loppusuoralla oleva, kenkiä rakastava 25 vuotias joka kamppaili sairauksiensa kanssa. Nyt olen työssä käyvä  kenkiä rakastava kolmekymppinen joka kamppailee ainaisen stressin ja kiireen kanssa.  Eli aika samaa rataa. :D

Paino on vaihdellut, mutta laukut onneksi ovat mahtuneet aina!

Näiden muisteloiden myötä haluan siis sanoa teile kaikille, että kiva kun olette pysyneet menossa mukana kuka pidemmän kuka lyhyemmän aikaa. Kiitokset siis kaikille lukijoille, ettei ole ihan yksin tarvinnut täällä blogissa huudella.

Vaikka jos jonkinmoista tyyliä on vuosien aikana onnistuttu löytämäänkin, niin vielä tämä metsästys jatkuu tästä eteenpäinkin!

“life is a mystery, everyone must stand alone. I hear you call my name, and it feels like home.” 

Kuinka moni teistä sai välittömästi nuo sanat luettuaan biisistä kiinni? Lähtikö tuttu musavideo pyörimään päässä? Itselleni tuo Madonnan Like A prayer -kipale on aina ollut erityisen merkityksellinen. Se oli nimittäin ensimmäinen englannin kielinen biisi jonka opin täysin ulkoa. Ikää oli vasta sen verran, että sanoistahan en toki mitään ymmärtänyt, mutta innoissani silti hoilasin mukana kerta toisensa jälkeen lukien samalla sanoja kasetin kansivihkosta. Ja voi sitä ylpeyden tunnetta, kun saatoin vihdoin jättää lunttilapun poissa ja keskittyä laulamisen lisäksi myös tanssimuuveihin.

Popin kuningattaren biisien tahdissa tuli heiluttua hiusharjamikki kädessä monesti myöhemminkin. Muistan eräänkin kerran lukioikäisenä, kun esiinnyin oikein tunteella oman huoneeni peilille ja enkä huomannut isän kotiintuloa ennen kuin siinä vaiheessa kun hän seisoi jo huoneeni ovella katsomassa ja kuuntelemassa varmastikin mielenkiintoista Madonna-showtani.

Käymässämme dialogissa ja sen lakonisuudessa oli mielestäni jotain kaurismäkeläistä tunnelmaa. Lauluni katkesi kuin veitsellä kesken varmaan todella sensuellin pornokyykkyilyn, kun huomasin isän huoneeni ovella ja sanoin “Minä lauloin“. “Minä kuulin, ulko-ovelle asti“, vastasi puolestaan isäni ja poistui. Tuo huvittava hetki on jostain syystä piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. :D

Vaikka en olekaan syttynyt Madden levyille kauheasti enää lukioaikoinani ilmestyneen Ray of lightin jälkeen, on tuolla rautarouvalla ja hänen musiikillaan aina paikka minun levysoittimessani (tai siis Spotifyissa nykyään). Muutaman vuoden takainen keikka Jätkäsaaressa kuului vuosikausia odotettuihin haaveisiin ja sinne oli aivan pakko päästä.

Madonna ja hänen pop-sävelensä ovat kuuluneet elämässäni etenkin erilaisiin hauskanpidon hetkiin. Olen laulanut Like A Virginiä ruotsinlaivan karaokessa kaverini kanssa kourien samalla hänen takamustaan. Olen pukeutunut legendaarisissa kasaribileissani Madonnan esimerkin mukaan pitsihaskoihin ja krusifikseihin. Olen piinannut naapureitani äänekkäillä Papa Don’t Preach -singstarvedoillani. Voisinpa melkein sanoa, että “ei bileitä ilman Madonnaa!”.

Ei siis varmaan yllätä, että hihkuin riemusta, kun kuulin arpaonnen osuneen kohdalleni ja olevani Mintun lisäksi toinen joka pääsi mukaan Indiedaysin ja Livenationin kamppikseen. Se tarkoittaa nimittäin sitä, että minulla on nyt lippu popin kuningattaren elokuiselle keikalle ja minulla on sellainen myös ystävälleni! En olekaan vielä kertonut asiasta mitään tuolle ihmiselle jonka haluaisin Olympiastadionille mukaan fiilistelemään tuttuja hittejä. Esitänkin asiani nyt sitten täällä blogissa ja odotan mielenkiinnolla kauanko menee, että puhelimeni soi ja kuulen kiljuntaa. :D

Eli.. Sinä rakas ystäväni jonka kanssa olemme pitäneet yhtä kaikki nämä kolmekymmentä vuotta. Sinä rassukka joka petyit raskaasti kasiluokan jouluna kun toiveustasi huolimatta paketeista ei ilmestynytkään Madonnan Something To Remember -kokoelmaa, mutta kolme kappaletta yhden hitin ihme Jamie Waltersin albumeita sieltä kyllä löytyi. (Tuosta jos mistä jää kyllä ihmiselle traumoja. :D )

Haluaisin nyt parannelle noita lähes parinkymmenen vuoden takaisia haavojasi ja kutsua sinut kanssani Olympiastadionille elokuun 12. päivä, hoilaamaan Madden biisien tahtiin. Tahdotko? Minä ainakin tahdon. Soita mulle, kun luet tämän ja tunnistat itsesi. :)

Koska kaikki teistä ei voi tunnistaa itseään tuosta äskeisestä eikä siten pääse keikalle minun avecikseni, muistutan että Madonnan 12.8. Olympiastadionilla tapahtuvan keikan liput tulevat myyntiin tiistaina 14.2. klo 9.00. Taistelu tulee tälläkin kertaa olemaan varmasti kiihkeää ja tiketit viedään pikavauhtia. Teroita siis virtuaalikyynerpääsi ja suuntaa lippuostoksille heti sen alkaessa tiistaina!

Aiotteko hankkia liput? Millaisia Madonna-muistoja teiltä löytyy?

PS. Kannattaa pysyä Tyyliä Metsästämässä -taajudella myöhemminkin. Saattaapi nimittäin olla, että mun lippuarsenaalista irtoaa vielä jollekin muullekin kuin tässä postauksessa mainitsemalleni ystävälle. ;)

*Kaikesta henkilökohtaisuudestaan huolimatta, tämä postaus on myös mainos. Bloggaaja saa liput postauksessa intoilemansa artistin konserttiin ilmaiseksi.