Voi itku ja hammasten kiristys! Mä oon ihan murheellinen, sillä sain eilen aamulla ikäväkseni huomata, että mun helmiäisvaaleanpunainen kaksipyöräiseni oli vohkittu. :(  Se olikin sitten jo kolmas varkalle menettämäni polkupyörä tämän kahdentoista vuoden Pori-asumisen aikana.

En juurikaan pistä toiveita siihen, että pyörä koskaan löytäisi enää takaisin luokseni, joten aloin heti tsekkailemaan, että minkäslaisen sykkelin sitä seuraavaksi hommaisi. Ennen kuin kuitenkaan kerron haaveistani haluan omistaa pienen hetken kaikille elämäni polkupyörille jotka ovat minua kuljettaneet. Tässä siis kertaus elämäni kaksipyöräisistä:

Ensimmäinen pyöräni ostettiin minulle, kun olin muistaakseni kolme-vuotias. Se käytiin isin kanssa yhdessä ostamassa ja sain kuulema itse kaupassa henkäistyä myyjälle asiani hyvin monisanaisesti. “Kerropa Veera sedälle, mikä se oli se sinun asiasi” “……*syvä hengenveto* pyörä!” En muista polkupyörän merkkiä, mutta se oli punainen ja sen rungossa kirmaili pikkuinen pupu. Siksipä se saikin nimen pupupyörä. Aluksi se kuljetti minua hiekkaista kotikatuani pitkin kahden apupyörän avustamana, mutta ehdimme hurjastella myös ilman apurattaita niin kuin isot tytöt tekevät.

Pyörä nro. 1

Muistan vieläkin sen aurinkoisen kesäpäivän jolloin heitimme hyvästit apurattaille. Ensimmäinen yritys päättyi pihassamme olleeseen pensaaseen setäni tuupattua minulle vahvat alkuvauhdit. Toisella yrittämällä poljin pitkälle toiseen päähän kotikatuamme ennen kuin tajusin kääntyä katsomaan setääni jonka kuvittelin edelleen pitävän tarakasta kiinni. Siellä se vilkutti satojen metrien päässä postilaatikon vieressä jolloin itsevarmuuteni loppui ja kaatua kellahdin soratielle. Mutta siitä se sitten lähti homma käyntiin ja sama pikkuruinen pyörä kuljetti minua aina ekaluokalle saakka, koska olin itsekin niin kirpun kokoinen.

Pyörä nro. 2

Olisikohan ollut ensimmäisen luokan kevät, kun pupupyörästä vihdoin loppui mitat koululaiselle ja pääsin valitsemaan uutta. Tuohon aikaan oli olemassa vain yksi ainoa oikea väri ja se oli tietenkin vaaleanpunainen. Pari seuraavaa kouluvuotta poljinkin sitten helmiäisen hohtavalla vaaleanpunaisella vaihteettomalla Nopsalla. Ja sinne kouluun kuljettiin polkupyörällä oli sitten kesä tai talvi. Monet kerran muistan harmistuksen itku kurkussa työntäneeni polkupyörää sohjossa renkaiden lakattua pyörimästä kunnolla nuoskalumen pakkaannuttua lokasuojan ja renkaan väliin.

Pyörä nro. 3

Kolmannen tai neljännen luokan korvilla pääsin vihdoin vaihteiden makuun, kun siirryin pituutta saneena ensimmäistä kertaa lasten pyöristä ns. tyttöjen pyöriin ja Valitsin alleni valko-violetin Tunturin jossa oli huimat kolme vaihdetta. Muistan, että jollain ihailemillani isommilla tytöillä oli samaa pyörää hieman isompana ja seitsemällä vaihteella. Tunsin samaan aikaan pientä kateutta, mutta myös ihanaa yhteenkuuluvutta heidän kanssaan. Polkupyörän keväthuolto oli aina tärkeä isän kanssa yhdessä tehtävä juttu ja tunsin itseni todella osaavaksi saadessani itse öljytä pyörän ketjut.

Pyörä nro. 4

Hyvin palvellut Tunturikin kävi pieneksi ja kuudennen luokan syksyllä koitti vihdoin ensimmäisen ns. aikuisten pyörän aika! Siinä vaiheessa käyräsarvet olivat kova juttu ja olinkin sellaisia jo pidemmän aikaa hinkunut, joten kippurat oli saatava. Ja ei kai nyt enää mitään jalkajarruja, ne on pikkulapsille. Valkoista ja vaaleanpunaista yhdistäneella kippurasarvisella ja seitsemän vaihteisella Helkamalla ajoinkin sitten ketjut kitisten aina lukion alkuun saakka. Helkama kuitenkin ehti kokea melkoisen ulkonäön muutoksen keksittyäni, että haluan maalata sen. Niinpä automaalari isäni neuvojen, työvälineiden ja avun ansiosta pyörä sai pintaansa kirkkaan keltaisen maalin ja päälle vielä käsin pensselillä taiteiltuja violetteja pikkuisia kukkasia. Jälkeenpäin ajateltuna väri ja kuviointi toi mieleen Vuokkoset terveyssidepakkauksen. Mutta olipa uniikki ja itse tehty!

1. Tunturi Bella, 2. Nopsa Classic, 3. Pelago Brooklyn

Pyörä nro. 5

Helkama-raukasta alkoi aika jättää. Vaihteet tai jarrut toimineet enää kunnolla vaikka kuinka koitti korjailla, ja ennen kaikkea kippurasarvinen kaupunkipyörä oli jo ihan out, joten lukion ykkösen syksyllä tuli aika kinuta itselle maastopyörä. Cooleinta oli tietenkin hankkia ns. poikien mallinen tankopyörä, mitä hankkiessa ei tietenkään tullut miettineeksi sitä kuinka monta kertaa tulevaisuudessa tulisinkaan näyttämämään ohikulkijoille alushousujani heittäessäni minihame päällä jalan satulan yli kivutakseni kyytiin. Mutta ei silloin mistään hienostuneesta naisellisuudesta välitetty, poikien maastopyörä nyt vaan oli jotenkin paljon katu-uskottavampaa ja hienompaa kuin vaikkapa mummopyörät. Vuonna 1997 hankitusta mustasta Nishikistä tulikin sitten se pyörä jonka menettäminen kirpaisi kaikkein eniten, sillä sen kanssa me lukion jälkeen muutimme yhdessä uuteen kaupunkiin ja aloitimme opiskelijaelämän.

Pyörä nro 6.

Kun rakas haalistunut, mutta edelleen hyvin palvellut pikkuhousujenpaljastelija-Nishikini sitten joskus kuutisen vuotta sitten varastettiin, pääsi minulta itku. Se oli mulle niin rakas. Se oli rotjake jo niin vanha, ettei vakuutuksestakaan tainnut irrota enää juuri mitään, joten seuraava ajopeli oli hankittava asenteella “joku suht. edullinen nyt äkkiä” ja jostain tarjouksesta mukaani lähti punainen tylsä Nopsa Yazzy jonka kanssa ehdimme taivaltaa vain vajaat pari vuotta ennen kuin sekin vietiin. Tässä kohti tosin olin ennemminkin vain iloinen, sillä en pitänyt pyörästä oikeastaan lainkaan, joten olin innoissani päästessäni valitsemaan uutta.

Pyörä nro. 7

Olin fiksuna maksanut jonkun muutaman kympin hintaisen lisäturvan, joka kattoi vakuutuksen omavastuuosuuteni, joten sen ja Nopsan suht nuoren iän ansiosta sain tuosta kökkö-Nopsastani ihan hyvät eurot vielä takaisin. Löysinkin sitten sisälläni asuvaan pikkutyttöön vedonneen helmiäisvaaleanpunaisen Raleigh-merkkisen peruspyörän sopivasti sellaisella hinnalla, että sain sen hankittua vakuutusrahoilla. Eli pyörä ikään kuin vain vaihtui mieluisampaan. Ainoa pyörävarkaus, joka on ilahduttanut.

Nyt kuitenkin joku pitkäkyntinen päätti, että minun ja vaaleanpunaisen hattarani yhteiset matkat on poljettu ja erotti meidät toisistamme. Nyt ei enää tässä kohtaa vakuutuksesta tipu penniäkään, joten hankintabudjetti ei ole oikein kohdallaan. Siitä huolimatta halusin vähän haaveilla ja miettiä, että jos ei tarvitsisi miettiä kustannuksia, niin millaisen pyörän minä haluaisin seuraavaksi lenkiksi tässä elämäni pyörien ketjussa.

Kuten edellä kuvailluista kertomuksista voi lukea, niin kunkin ajan trendit ovat olleet vahvasti läsnä valinnoissa. 80- ja 90-lukujen vaihteessa kaikilla oli Nopsa tai Tunturi. Muita merkkejä ei ainakaan meidän koulun pyörätelineissä juuri näkynyt. Käyrät sarvet, poikien maastopyörä, paluu jalkajarruun jne. Kaikki liikkeet ovat vahvasti kulkeneet vallitsevien pyörätrendien perässä eikä ainakaan merkkiuskollisuutta ole näkynyt.

Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana tunnustelin sisintäni ja tajusin haluavani hyvin yksinkertaisen perus naistenpyörän, ehkä jopa klassisen mummiksen. Kollaasissa muutama pikaisella netin selailulla silmiini osunut lemppari, jotka kaikki kuitenkin ovat tämän hetkisen budjettini uloittamattomissa. Siispä taidankin taas illalla kääntyä sellaisten sivustojen puoleen kuin tori.fi tai huuto.net. Pitäkää peukkuja, että jotain löytyy, sillä työmatka jalkaisin on on ihan plääh.

Millainen on ollut tai olisi sinun elämäsi polkupyörä?

Löysin koneeltani sinne joskus aikapäiviä sitten Stockholm-Streetstylesta sinne tallettamani kuvan ja tajusin, että minäkin tarvitsen vaatekaappiini pikkuriikkisen ripauksen vihreää. Te tiedätte, että olen käärittyjen lahkeiden ystävä ja että herrainkengät ovat vallanneet kenkäkaappiani. Viime vuonna aloin innostua myös värikkäistä sukista. Minä, joka oli vuosia sitä mieltä, että mustat sukat ovat ainoat oikeat.

kuva: stocholm-streetstyle.com

Vihreä ei ole oikein ikinä kuulunut värikartalleni muutamaa murretun sävyisen vaatteen verran. Nyt kuitenkin tässä kolmatta päivää oransseissa housuissa kulkiessani tuojotan kuvan tytön nilkkoja haltioituneena. Oranssin ja vihreän yhdistelmä on ihanan hyökkäävä. Tahdon vihreät sukat!

Kuulen mielelläni vinkkejä kaupoista joista sukkia saa kaikissa sateenkaaren väreissä!

 Ihkuttelin tuossa helmikuun puolella Vagabondin kevätmallistosta löytyviä herkullisia herrainkenkiä ja nyt muistin, että olin samalla koonnut kollaasin myös saman merkin suosikkiballerinoistani.

Koska kenkäkokoelmani on kohtuullisen laaja, saan aika harvoin kulutettua mitään kenkiä ihan rikki-poikki-katki. Mutta viime kesänä minun oli kyynelsilmin todettava, että vuosia vanhat aikoinaan Sokokselta hankkimani kultaiset nahkaballerinat olivat tulleet toisen pohjan poikki mentyä tiensä päähän. Monta monituista kesää me kuljimme yhdessä ja pehmoiset kultakengät olivat suosikki työkenkäni esim. häissä tai muissa juhlissa kuvatessa. Hiljaiset ja kauniit.

Vaikka juuri kenkäkokoleman laajuuden mainitsinkin, niin sopivia seuraajia ei noille kultaballerinoille kaapistani löydy. Minulta on pakko löytyä yhdet äänettömästi askeltavat juhliin sopivat kengät joilla jaksan kävellä kokonaisen työpäivän. Näistä Vagabondin uutuuksista voisi mahdollisesti löytyä jotkut kaikkien vaatimusteni täyttäjät. Ainakaan vielä ei paikallisessa Vagabondia myyvässä liikkeessä (IsoKarhun KooKenkä) näkynyt mitään noista malleista. Pitääkin varmaan seuraavalla Helsingien visiitillä piipahtaa VB:n omassa liikkeessä testaamassa noita malleja. En nyt ainakaan heti muista, että minulla olisi ollut kumpaakaan, Aidaa tai Bouncea, aiemmin..

Kelpaisiko nämä ballerinat teidänkin tassuihin?

Olin viime perjantaina henkisesti valmistautunut viettämään iltani rennosti sohvalla, sillä seuraava päivä oli työpäivä eikä mikään myöhään ulkona riekkuminen silloin yleensä tule mieleenkään. No, toisin kävi. Ystäväni Anni oli voittanut itselleen kaksi pääsylippua saman illan Laura Närhen keikalle Kinoon ja pyysi minua mukaansa. Tykkään kyllä kovasti Laura Närhestä hänen nuoruudestani tutun Kemopetrol-menneisyytensä vuoksi, mutta tämä laulajattaren soolotuotanto ei oikein iske. Totesin kuitenkin,  että no kun kerran ilmaiseksi pääsee ja seura on loistavaa, niin kuuntelee kai sitäkin huomaamattoman kuuloista poppia yhden keikan verran.

Ja just silleenhän se menikin. Niin nätisti kuin artisti siellä lavalla lurittelikin, niin ei se musa porautunut kallooni millään tavalla. Mutta seura tosiaan oli mitä parhainta ja bändin pojat sen verran katseen kestäviä, että saatiin revittyä niistä jotakin sisältöä tälle keikka”elämykselle”.  Ja kyllähän siellä lavalla oli jotain muutakin mikä kiinnitti huomioni positiivisesti puoleensa..

Nimittäin Lauran jalassa olleet upeat nilkkurit! Kelpais mullekin. Jaoin kuvan Facebookissa ja ystäväni fäshön-bloggaaja Teemu Bling osasi kertoa kenkien olevan kotoisin Zarasta. Onneksi ei ole Zaraa lähimailla, ettei tule kiusausta. Mutta nuo blingblingit nähtyäni tajusin, että mun kaapissa ei ole yksiäkään tuollaisia koristeellisia korkkareita. Mikä kamala puute! :D

Illan asu ei valitettavasti taltioitunut kokonaisuudessaan mihinkään muualle kuin mielikuviini, mutta suttuisesta peilikuvasta saa pientä osviittaa ja saatte kuvitella loput. Yläosana toimi mm. TÄÄLLÄKIN nähty Marimekon läpikuultava pellavaneule. Alaosaksi puolestaan valikoitui musta nahkaminihame joka yllätti minut iloisesti mahtumalla aiemmista luuloistani poiketen päälleni.

Kyseessä oli siis H&M:ltä tilaamani nahkaminari, joka minun oli tarkoitus palauttaa, koska ei mahtunut kiinni, mutta paketin postiin kiikutus oli venynyt ja jossain mielenhäiriössä päädyin kokeilemaan hamosta uudelleen perjantaina. Ja ylläripylläri! Se mahtui! Baariin päästyäni kävi kyllä selväksi, että kyseessä on selkeästi seisomahame. Sen verran törkeän mittaiseksi se hilautui minun istuutuessa. :D

Eli nyt mulla on nahkaminihame jolla seisoskellaan nätisti ja jos jotain putoaa lattialle, toivotaan, että joku pelastava herrasmies sattuu paikalle ja noukkii pudottamani avaimet/tamponit/setelit. Ja etenkin biljardin pelaamista tulee tällaisessa hamosessa välttää viimeiseen asti, ellei sitten halua tarkoituksellisesti provosoida ympärillä olijoita.

Seisomahameen kanssa on luonnollisestikin otettava huomioon myös se, ettei tule yhdistäneeksi siihen ns. istumakenkiä. Eli korkkareita joilla hetkenkin seisominen on tuskaa ja joilla kävellään ainoastaan taksista baariin ja baarista taksiin. Seisomahame ja istumakengät ovat karmiva ja hätää aiheuttava yhdistelmä, kuten kaikki tuon epätoivotilanteen kokeneet kanssasisaret varmasti tietävät. Minä olin onneksi fiksu ja sujautin jalkaani matalat leopardiherrainkengät. Ne näyttävät ja tuntuvat hyvältä niin istuen, seisten kuin maatenkin.

Kirjoitinko mä just edellisessä postauksessa, että pärjäisin koko loppuelämäni (vaikka se elämä olisi keskimääräistä pidempikin) ostamatta enää yhtään paria kenkiä? Jos kirjoitin, niin todettakoon, että olen varmasti ollut jonkin aivojen toimintaa haittaavan aineen vaikutuksen alaisena, sillä eihän sellainen väittämä nyt vaan voi pitää paikkaansa!

Minä nimittäin ihan selkeästi ja todella vakavasti tarvitsen kevääksi mm. herkullisia herrainkenkiä parin jos toisenkin. Ai en vai? No tahdon, haluun, himoitsen. No kuolaan nyt niiden äärellä ainakin!!!

Vagabondin kevät on tavoilleen uskollisesti jälleen täynnä yhtä aikaa käytännöllisen, mutta mielenkiintoisen näköisiä jalkineita. Minun viime vuonna heränneeseen herrainkenkäkuumeeseenikin Vagabond tarjoilee roppakaupalla lääkettä. Mun kokoelmaan sopisi niin hienosti sekä hattaraiset, että hopeiset herrat. Enkä todellakaan sanoisi ei, jos nuo muutkin nauhalliset kaverit kävelisivät itsekseen kaupasta kaappiini.

Se on kyllä Vagabondilta hyvin kieroa, että jalostavat samoja malleja useampaan peräkkäiseen mallistoon aina uusissa entistä houkuttelevammissa väreissä. Tuonkin Mapale-nimisen mallin olen jo hyväksi havainnut viime vuonna hankkimani mokkaisen parin myötä, joten on helppo himoita samaa ihanuutta uudessa “kääreessä”.

Ja arvatkaa vaan oliko kaikki minun sydäntäni sykähdyttäneet VB-uutudet tässä? No eivät tosiaan, myös sisälläni asuva ballerinojen rakastaja löysi nimiä tulevan kesän “pakko saada” -listalle. Niistä sitten toisessa postauksessa.

Lämpenettekö te herrainkengille?